|
gats & vesi
Vedestä on tulossa koko ajan yhä niukempi
luonnonvara, kun vesivarat hupenevat ja väestöt
(ja vedenkulutus henkeä kohden) kasvavat. Nykyään
31 maata, joista suurin osa sijaitsee Lähi-idässä
ja Afrikassa, kärsii veden puutteesta. Vuoteen
2025 mennessä 17 maata voitaneen lisätä
tähän listaan. Näitä ovat esimerkiksi
Etiopia, Intia, Kenia, Nigeria ja Peru. Monet uskovat
vedestä tulevan 2000-luvun öljyä liittyen
sotiin, joita veden vuoksi mahdollisesti käydään.
Vesi on tosiaan jo nyt merkittävä jännitteiden
lähde joidenkin maiden, kuten Israel ja Palestiina
tai Unkari ja Slovakia, välillä.
Eräät suuret ylikansalliset yhtiöt ovat
antaneet uudenlaisen merkityksen vesisodalle. Nämä
yhtiöt näkevät veden valtavana potentiaalisena
rahanlähteenä. Maailmanpankin mukaan maailman
vesimarkkinat ovat jopa 800 miljoonan Yhdysvaltain dollarin
arvoiset, mikä tekee niistä suuruusluokassa
vertailukelpoisia fossiilisten polttoaineiden markkinoihin.
Yhtiöt näkevät GATS:in välineenä
avata nämä vesimarkkinat.
Perinteisesti veden hallinnointi, keräämisestä
jakeluun, on ollut ensisijaisesti hallitusten vastuulla.
Hallitukset ovat kuitenkin lisääntyvässä
määrin luovuttamassa valtaansa yksityisille
yrityksille joko antamalla niille omistajuuden, toimintaoikeudet
tai käyttösopimuksia veden jakelu- ja käsittelyjärjestelmiin.
Tätä suuntausta kannattaa vesiyhtiöiden
ohella Maailmanpankki, joka monissa tapauksissa on kehottanut
hallituksia yksityistämään ja tarjonnut
maille lainoja helpottamaan veden yksityistämistä.
Yksityistämistä tukemaan käytetyt pääargumentit
ovat, että yksityinen pääoma voidaan
mobilisoida sijoittamaan vesi-infrasruktuuriin ja/tai
oletus, että yksityinen yhtiö voi rakentaa,
ylläpitää ja käyttää vesijärjestelmiä
tehokkaammin kuin hallitukset. Todistusaineistot sen
sijaan osoittavat, että totuus on päinvastainen.
Vuonna 1989, kun suuri osa Britannian vedestä
oli yksityistetty, yhtiöt ja "sääntelijä"
(regulator = jokin julkinen taho?) sopivat "asset
management" suunnitelmista ja hintakatoista. Monet
yhtiöt kuitenkin käyttivät vain vähän
rahaa investointeihin ja maksoivat voittojaan osakkeenomistajille
ja yhtiön johdolle. Samaan aikaan infrastruktuuri
oli hajoamassa, vuotoja ei korjattu ja viemärit
olivat ylikuormitettuja.
Vuosien 1989 ja 1997 välillä mukana olleita
yhtiöitä syytettiin onnistuneesti oikeudessa
128 kertaa. Niitä syytettiin muun muassa kyvyttömyydestä
hoitaa vuotoja, veden saastuttamisesta ja laittomista
viemäripäästöistä. Rangaistukset
eivät kuitenkaan ole olleet vakavia. Northumbrian-yhtiötä,
joka on Suezin tytäryhtiö, sakotettiin alle
10 000 puntaa saastuneen veden jakelusta 15 000 asiakkaalle
vuonna 1997.
Argentiinan pääkaupungissa Buenos Airesissa
koettiin vastaavanlainen tapaus. Vuonna 1993 Suezin
ja Vivendin muodostamalle konsortiolle myönnettiin
30 vuoden toimilupa. Vuonna 1999 sääntelijä
totesi, että yksityistämiselle asetettuja
päätavoitteita ei ole vielä saavutettu
veden laatustandardien nostamisessa eikä järjestelmän
laajentamisessa. Sääntelijällä on
kuitenkin vain vähän valtaa saada yhtiöitä
vastuuseen.
Yksi veden yksityistämistä
seuraava yleismaailmallinen piirre tuntuu olevan hintojen
nousu. Veden jakelujärjestelmän monopolistisen
luonteen vuoksi yksityistämiseen ei liity kuluttajan
valintaa. Parhaimmillaan yhtiöt neuvottelevat hinnoista
hallituksen sääntelijöiden kanssa. Tuloksena
on usein hintojen nousu kymmeniä tai jopa satoja
prosentteja, missä tahansa ollaankin: Pariisissa
(300 % vuosien 1984 ja 1997 välillä) tai Cochabambassa
(200% pelkästään vuonna 2000).
Cochabambassa veden korkeat hinnat aiheuttivat kymmenien
tuhansien ihmisten siviiliprotestin kaduilla Maailmanpankin
ehdottamaa yksityistämistä vastaan. Lopulta
hallitus peruutti Bechtelin kanssa tehdyn sopimuksen
ja sai siten vastattavakseen 40 miljoonan Yhdysvaltain
dollarin kompensaatiovaateen.
Maailmanpankin johtama veden yksityistäminen Ghanan
pääkaupungissa Accrassa on jo ennen toteuttamistaan
hyvin ristiriitainen ja saattaa saada samanlaisen kohtalon.
Samalla kun kuluttajat ovat yksityistämisen jälkeen
saaneet selvästi suurempia vesilaskuja, vesiyhtiöiden
johtajien palkat ovat vastaavasti nousseet. Vesihuollon
yksityistäminen muuttaa myös koko järjestelmän
logiikkaa. Yksityisten yhtiöiden suuntautuminen
voitontavoitteluun on korvannut kestävän vesihuollon
julkiset tavoitteet ja universaalin jakelun.
Sitoutuminen vesimarkkinoiden liberalisointiin GATS:in
puitteissa tekisi veden kontrollin takaisinsaamisen
vaikeaksi sen jälkeen, kun valtiot kerran olisivat
kontrollista luopuneet. GATS on "virhe-epäystävällinen":
kun sektori kerran on liberalisoitu ja vesiyhtiöt
yksityistetty, järjestelmän palauttaminen
julkiseksi tai edes sitä koskevan sopimuksen uudelleenneuvottelu
tulee hyvin kalliiksi. Jos Bolivian vesijärjestelmä
olisi sisällytetty maan GATS-sitoumuksiin, Cochabambassa
olisi ollut käytännöllisesti katsoen
mahdotonta palata julkiseen omistajuuteen.
Vuonna 1999 Alankomaiden hallitus päätti
olla yksityistämättä vettä sillä
perusteella, että vesi on liian haavoittuva ja
liian arvokas julkinen hyödyke, jotta sillä
voitaisiin pelata uhkapeliä. Kaikilla valtioilla
- myös niillä, jotka jo aikaisemmin ovat yksityistäneet
vesijärjestelmänsä - tulisi olla oikeus
päättää veden yksityistämisestä
tai siirtämistä julkiselle sektorille. Julkisten,
eikä yksityisten, intressien tulisi johtaa veden
hallintaa. Veden tulevaisuutta koskevien päätösten
tulisi pysyä aina demokraattisessa kontrollissa.
Bertram Zagema
Milieudefensie (Alankomaiden Maan ystävät)
Suomentanut Thua Aalto
Lisää lukemista:
The Final Frontier, Gil Yaron, Citizens´Council
of Corporate Issues, March 2000 saatavana osoitteessa:
http://www.canadians.org/blueplanet/final_front_intro.html
23.06.
2004
|
