WTO:n maataloussopimus (Agreement on Agriculture, AoA)

Maataloussopimus on yksi WTO:n liitesopimuksista. Pitkän tähtäimen tavoite on luoda "markkinatalouteen perustuva maatalouskauppajärjestelmä… laatimalla entistä tiukemmat ja tehokkaammat… säännöt ja periaatteet".

Sopimuksessa pyritään näin "vapaakauppaan" sääntöjä tiukentamalla. Valtiot velvoitetaan kasvattamaan maatalouskaupan markkinasuuntautuneisuutta olettaen, että tämä "johtaa parantuneeseen ennustettavuuteen ja stabiiliuteen sekä tuoja- että viejämaille".

Maailman maatalouskauppa ei oikeastaan ole kovin suurta: USA:n, Kiinan, Intian ja Euroopan Unionin sisäiset markkinat ovat usein kapasiteetiltaan maailmanmarkkinoita suurempia. Maataloustuotteiden osuus kansainvälisen kaupan arvosta on noin 10%. Suurin osa maataloustuotteista kulutetaan edelleen kotimaassa - esimerkiksi banaaneista vain 20% menee maailmanmarkkinoille.

Tavoitteet

Tavoitteena on sovitun ajan kuluessa vähentää asteittain merkittävästi maataloustukia ja suojaamista ja siten "estää rajoitteet ja vääristymät maailman maatalousmarkkinoilla". Uudistus tulisi kuitenkin toteuttaa niin, että se on kaikille jäsenille mahdollisimman tasapuolinen ja huomioi myös ei-kaupalliset kysymykset, kuten ruokaturvan ja ympäristönsuojelun.

Kehitysmaiden erityiskohtelun on oltava oleellinen osa neuvotteluja ja niissä on huomioitava myös mahdolliset kielteiset vaikutukset vähiten kehittyneissä ja elintarvikkeita nettomääräisesti tuovissa kehitysmassa. Kehitysmaiden erityistarpeet otettaisiin huomioon tarjoamalla niiden tärkeimmille maataloustuotteille parempia mahdollisuuksia päästä markkinoille, mukaan lukien trooppisten maataloustuotteiden kaupan suurin mahdollinen vapauttaminen.

Käytäntö

WTO:n maataloussopimuksessa jäsenmaat sitoutuivat avaamaan markkinoitaan, takaamaan maahantuojille vähintään pienimmän mahdollisen pääsyn markkinoille, alentamaan tullejaan ja kotimaisia tuotanto- ja vientitukiaan, sekä neuvottelemaan lisäliberalisoinnista vuonna 2000.

Käytännössä maataloussopimus kieltää maatalouden omavaraisuuden kaikissa jäsenmaissa: ulkomaalaiset maataloustuottajat saavat tuoda toisen maan markkinoille maataloustuotteita ja peruselintarvikkeita vähintään neljän prosentin verran kohdemaan kulutusmäärästä.

WTO:n maataloussopimuksen (AoA) pääkohdat ovat :
· maataloustuotteiden markkinoillepääsyn helpottaminen. Tämä toteutetaan muuttamalla kauppaa rajoittavat kiintiöt, verot ja vähimmäistuontihinnat tulleiksi, jotka poistetaan asteittain.
· vientituen vähentäminen: teollisuusmaissa 36 prosenttia kaikesta vientituesta, kehitysmaissa 2/3 teollisuusmaiden sitoumuksista.
· kotimaisten tuotantotukien alentaminen. Tämä perustuu kokonaistukilaskelmaan, josta teollisuusmaat vähentävät 20 prosenttia ja kehitysmaat 13 prosenttia.

Teollisuusmaiden on vähennettävä valtiontukea 20 prosenttia kuuden vuoden toimeenpanokauden aikana eli vuoteen 2001 mennessä. Vähiten kehittyneiden maiden on sidottava tuen taso johonkin, mutta niiden ei tarvitse vähentää tukia. Muissa kehitysmaissa valtiontukia vähennetään 13,3 prosenttia

Varsinaisen maataloussopimustekstin lisäksi sopimuksen piiriin kuuluvat myös :
· jäsenmaiden sitoumukset ja myönnytykset markkinoillepääsyn, kotimaisen tuen ja vientitukien osalta
· vähiten kehittyneitä maita (LDC) ja ruoan nettotuojamaita koskeva päätös
· kasvien ja eläinten terveyttä koskevien ehtojen suhde ruuan turvallisuuteen ja maatalouskauppaan

Markkinoillepääsy

Maatalouskaupan rajoitukset, kuten kiintiöt, verot, suositukset jne. muutetaan tulleiksi, joita puolestaan asteittain vähennetään teollisuusmaissa 36 prosenttia ja kehitysmaissa 24 prosenttia. Kaikille tariffeille on olemassa minimivähennykset. Teollisuusmaiden määräaika näihin vähennyksiin oli kuusi vuotta (2001 mennessä) ja kehitysmaille yli 10 vuotta. Vähiten kehittyneiltä mailta ei edellytetä tullialennuksia. Mahdollisuuksia päästä markkinoille ei saa heikentää siitä tasosta, mikä oli sopimuksen solmimishetkellä. Lisäksi jäsenten on asetettava tariffikiintiöt pienimmälle mahdolliselle markkinoillepääsylle (alennetuilla hinnoilla).

Kotimainen tuki

Kotimaisella tuella tarkoitetaan kaikkia tukia ja siirtoja, joilla tuetaan maataloustuottajia. Yleensä tähän lukeutuvat lähinnä valtion hintasäätely, jonka tarkoitus on pitää kotimaiset hinnat kansainvälisiä matalampina, tietyt suorat maksut tuottajille, kuten tuotantovajausmaksut sekä panos- ja markkinointikuluihin vaikuttavat toimenpiteet.

Jäsenmaiden on vähennettävä tuetun viennin määrää 21 prosenttia ja suoran vientituen arvoa tasolle, joka alittaa vuosien 1986-1990 keskitason. Kehitysmaiden (poislukien vähiten kehittyneet maat) vähennykset ovat 2/3 teollisuusmaiden velvoitteiden määrästä.

Sopimuksessa ei ole sitoumuksia maataloustuotteiden viennin markkinoinnin kulujen vähentämisestä, sisäisistä kuljetuksista ja rahtimaksuista vientilaivauksilta. Maailmanlaajuisesti noin 20 prosenttia viljelijöistä saa 80 prosenttia kotimaisesta maataloustuesta - toisin sanottuna suurille, teollistuneille ja vientiin painottuneille maatiloille. Suurin osa tästä tuesta edistää kestämätöntä maataloustuotantoa, jonka tuotteista suuri osa dumpataan kansainvälisille markkinoille.

Tukilaatikot

Sellaisia kotimaisen maataloustuen muotoja, joilla ei juurikaan ole vaikutusta kauppaan (nk. "green box" -tuet), ei tarvitse vähentää. Tällaisia ovat mm. valtion toiminta esimerkiksi tutkimuksessa, tautien hallinnassa, infrastruktuurissa ja ruokaturvassa. Samaan luokkaan kuuluvat suorat maksut tuottajille, kuten tietynlaiset tuotannosta erotetut tulotuet (income support), rakennesopeutusavustukset, suora ympäristötuki ja suorat alueelliset avustukset.

Muitakin poikkeuksia on, kuten maksut joilla tuetaan maatalouden ja maaseudun kehitystä kehitysmaissa (jotka muodostavat vain pienen osan yksittäisen tuotteen tuotantokustannuksista). Vihreään laatikkoon kuuluvat mm. ympäristötuet. Vihreässä laatikossa on myös suoria tukia, kunhan ne mahdollisimman vähän vaikuttavat tuotantoon tai rajoittavat tai häiritsevät kauppaa. Niihin ei saa liittyä siirtoja kuluttajilta eivätkä ne saa olla hintatukea tai vaikuttaa tuotannon määrään tai tapaan.

"Blue box" -tuet ovat erityinen suorien, tuotekohtaisten tukien kategoria. Näiden tukien maksaminen sallitaan, mikäli ne liittyvät tuotantoa rajoittaviin ohjelmiin. Esimerkiksi maatalouden alasajo tai pakettipeltomaksut voisivat olla tällaisia.

"Amber boxiin" koottiin sellaisia tukia, jotka oli mahdollisimman pian lakkautettava.

Muita tukia

Sopimuksessa kehitystuet määritellään suoriksi tai epäsuoriksi toimenpiteiksi, joiden tarkoitus on rohkaista maatalouden ja maaseudun kehitystä ja jotka ovat keskeinen osa kehitysmaiden kehitysohjelmia. Näitä ovat esimerkiksi investointituet. de minimis -tason tuki puolestaan on sellainen tuki, joka ei ylitä viittä prosenttia kyseisen tuotteen tuotantoarvosta. Kehitysmaissa de minimis -taso on kymmenen prosenttia.

Rauhanklausuuli sopimuksessa tarkoittaa, että vihreän tai sinisen laatikon alle kuuluvia tai sitoumusten kanssa yhteensopivia kotimaisen tai vientituen muotoja ei voi riitauttaa WTO:ssa ennen vuotta 2004.

Sopimuksen toteutumista valvoo WTO:n maatalousneuvosto.

Hallituksilla on oikeus edistää toimenpiteillään ruoan turvallisuutta ja eläinten ja kasvien terveyttä, mutta ne eivät saa olla "mielivaltaisia" tai niiden varjolla ei saa perusteettomasti syrjiä jäsenmaita, joissa on samanlaiset tai samankaltaiset olosuhteet. Tällaiset terveyspoliittiset tavoitteet ovat WTO:n mukaan oikeutettuja vain siinä suhteessa, kuin niitä ei ole periaatteessa mahdollista saavuttaa millään vähemmän kauppaa rajoittavalla tavalla ("neccessity test" ja "least trade-restrictive" -menettely). Sopimuksessa määritellään sopivat puhtaustasot sekä menettelyt ja kriteerit riskien arvioinnille.

Mahdolliset kielteiset vaikutukset vähiten kehittyneissä ja ruoan nettotuojamaissa

Sopimus tunnustaa, että uudistamisprosessi saattaa vaikuttaa kielteisesti vähiten kehittyneisiin maihin (Least Developed Countries, LDC) ja ruoan nettotuojamaihin. Tämän varalta on olemassa erityisiä tavoitteita ruoka-avun sekä peruselintarvikkeiden järjestämiseen sekä apua maatalouden kehittämiseen. Lisäksi sopimuksessa viitataan mahdollisuuteen saada avustusta IMF:ltä ja Maailmanpankilta liittyen kaupallisen ruoantuonnin lyhytaikaiseen rahoittamiseen. WTO:n maatalousneuvosto seuraa myös tämän sopimuksen toteutumista.

Maataloussopimus ei määrittele ruokaturvaa. Se tarjoaa mahdollisuuden ylijäämävarastoihin vain osana kansallisessa laissa määriteltyä ruoka-apuohjelmaa. Mikäli valtio ostaa ruokaa, sen täytyy tapahtua sen hetkisillä markkinahinnoilla eikä apuvarastoista saa myydä ruokaa sen hetkisiä kotimaisia markkinahintoja halvemmalla. Oikeus tällaisen ruoka-avun saamiseen on määriteltävä ravitsemuksellisten päämäärien kautta.

Maailman kauppajärjestön maataloussopimus keskittyy siis ainoastaan elintarviketuotannon kauppanäkökulmiin. Maatalouskaupan avaaminen ja tehostaminen on kuitenkin johtanut teollisen maatalouden lisääntymiseen erityisesti pienten ja luomutuottajien kustannuksella. Varsinkin kehitysmaiden ruokaturva ja työllisyys on kärsinyt tästä. IMF ja Maailmanpankki suosivat myös vientituotantoa velanmaksukyvyn turvaamiseksi.

Vientipainotteisuus maataloudessa on siirtänyt voimavaroja pois elintarviketuotannosta ja lisännyt rahakasvien, kuten kahvin ja kaakaon viljelyä. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa peruselintarvikkeiden tuotannosta on nopeasti tulossa ainoastaan naisten työtä, sillä miehet siirtyvät ensimmäisinä rahakasvien viljelyyn.

WTO:n maataloussopimuksen asema ja vaikutukset

WTO:ta edeltäneessä GATT-sopimuksessa ei käsitelty maataloutta lainkaan, eikä Uruguayn neuvottelukierroksella ainakaan kehitysmaiden enemmistöllä ollut haluja edes laatia maataloussopimusta. Kauppaan uusliberalistisemmin suhtautuvat tahot taas kokivat, ettei sopimus tarjonnut riittävästi mahdollisuuksia. Sopimuksessa onkin vahvojen maatalousviejien etujen mukaisesti sitouduttu lisäliberalisointiin, josta aloitettiin neuvottelut vuonna 2000. Voimakkaita maataloustuotteiden viejiä ovat mm. USA, Kanada, Argentiina, Uruguay, Brasilia, Australia ja Uusi Seelanti.

Maatalouskaupasta 70% on teollisuusmaiden hallussa. Sopimus heijasteleekin lähinnä USA:n ja EU:n toiveita sekä maatalouskauppaa käyvien yritysten etujärjestöjen linjoja sääntelyn ja liberalisoinnin sekoituksena. Kehitysmaat ovat kuitenkin pääasiallisesti maatalouspainotteisempia yhteiskuntia kuin teollistuneet maat - esimerkiksi Intiassa 60 % väestöstä on suoraan tai välillisesti riippuvaisia maataloudesta. Lisäksi useat perheet tai yhteisöt harjoittavat omavaraista maanviljelyä.

Kehitysmaiden hallituksilla ei ole juurikaan muita keinoja tukea omaa maataloustuotantoaan kuin tuontia rajoittamalla. Tämä taas ei WTO:n puitteissa ole mahdollista. Teollisuusmaat ovat painostaneet kehitysmaita avaamaan markkinoitaan, mutta eivät salli niille samoja mahdollisuuksia kehittää maatalouttaan kuin itse käyttävät.

Kaupan säännöt ovat kasvattaneet suuryhtiöiden mahdollisuuksia kontrolloida maataloustuotantoa. Riippuvuus tuontielintarvikkeista uhkaa merkittävästi kotimaista ruokaturvaa. Uruguayn kierroksen jälkeen vähiten kehittyneiden maiden vientitulojen osuus on laskenut vuosittain 2-5 prosenttia, kun taas tuontiruoan hinta on noussut.

Dumppauksella tarkoitetaan sellaisten tuotteiden vientiä, joita myydään halvemmalla ulkomailla. Näin pyritään joko pitämään kotimaista hintaa korkeampana, hävittämään ylijäämä tai luomaan uusia markkinoita. Dumppauksen määritelmää WTO:ssa on tarkennettava. GATTissa se oli hyvin tiukka, mutta määritelmää ei ole sovellettu maataloustuotteisiin.

04.04.2004