vaihtoehdot

Globalisaatioksi kutsutun ilmiön syyksi on luettu lukuisia ongelmia eriarvoistumisesta ympäristötuhoihin. Ilmiötä vastustamaan onkin noussut maailmanlaajuinen kansanliike, jolle laajuudessaan historiallisia vertauskohtia on etsittävä vuosikymmenien takaa - kylmän sodan aikaisesta rauhanliikkeestä. Globalisaation aikaansaamien ongelmien ymmärtämisen kannalta on tärkeää eritellä ja analysoida sen eri ulottuvuuksia. Samalla hahmottuu kuva siitä, millainen voisi olla nykyisenkaltaisen globalisaation vaihtoehto.

Hannu Taanilan radiopakinaa myötäillen globalisaatio sinällään on tyhjä käsite; sisällön globalisaatio saa siitä, mitä sillä määritellään. Tällä hetkellä määriteltävä tekijä on talous. Nykyistä kehitystä voisi kutsua uusliberalistisen talouspolitiikan globalisaatioksi. Ydinongelma syntyy siitä, että talous on saanut politiikasta yliotteen ja kaikki asiat peilataan talouden kautta muut yhteiskunnan osa-alueet unohtaen. Näin ympäristö ja ihmisiset ovat jääneet altavastaajiksi talouskasvun sanellessa kehityksen säännöt.

Ongelmia on synnyttänyt myös se, että talouden globalisaation pelisääntöjä määrittelevät teollisuusmaat ovat edellyttäneet muilta mailta ehdotonta kaupan vapauttamista, mutta ovat silti pyrkineet säilyttämään omat kaupan rajoituskeinonsa. "Vapaakaupaksi" julistettu talousjärjestelmä onkin muuttanut uudenlaiseksi protektionismiksi, joka pahimmillaan vahvistaa kehitysmaiden asemaa teollistumattomina raaka-ainelähteinä. Monissa kehitysmaissa nykyinen globalisaation nähdään vain kolonialismin uutena ilmentymänä.

Lääkkeeksi talouden globalisaation ongelmiin on joissain yhteyksissä esitetty kansallisvaltioiden vahvistamista ja niiltä kaupan rajoitusten poistamisen myötä paenneen vallan palauttamista. Ensimmäisenä tämä ratkaisumalli törmää siihen, että monien nykyisten valtioiden rajat eivät noudata kansallisuuksien rajoja, eikä puhtaasti kansallisuuteen perustuvaa valtiota liene edes mahdollista luoda. Toinen ongelma on se, että ajatus vahvasta kansallisvaltiosta perustuu väistämättä ihmisten vastakkainasetteluun ja luo pohjaa nationalismin ja äärioikeistolaisuuden kaltaisille aatteille.

Valtioilla on myös tiivis kytkös militarismiin, mitä heijastelee muun muassa se, että maailmassa ei käytännössä ole ainoatakaan valtiota tyystin vailla armeijaa. Valtioiden olemassaolo pohjautuu poliisin ja asevoimien kaltaisten organisoitujen väkivaltakoneistojen käyttöön. Jos niille ei löydy kohteeksi "ulkoista vihollista", kohdistetaan väkivallan käyttö "sisäisten uhkien" kuten yhteiskuntakriittisten liikkeiden torjuntaan.

Globalisaatiota sinällään ei tulisi nähdä negatiivisena ilmiönä. Globalisaatio tarkoittaa kansainvälistymistä, jota voidaan pitää positiivisena ja tavoiteltavana asiana. Kasvava valtioiden rajat ylittävä yhteistyö poistaa parhaassa tapauksessa ennakkoluuloja ja jännitteitä, jotka kärjistyessään voivat johtaa konflikteihin ja sotiin.

Tästä syystä uusliberalistisen talouspolitiikan maailmanvalloitusta vastustavia tahoja ei tulisi nimittää globalisaation vastustajiksi - kyseessä on poliittisesti arvolatautunut ja tarkoitushakuinen termi, joka on edesauttanut marginalisoimaan satojatuhansia ihmisiä mielenosoituksiin ja muuhun toimintaan mobilisoineita liikkeitä. Todellisia globalisaation vastustajia löytynee lähinnä äärinationalistisista piireistä, jotka suhatautuvat epäilevästi kaikenlaiseen kansainvälistymiseen. Sopivampaa olisi kutsua inhimillisemmän talouspolitiikan esitaistelijoita globalisaatiokriitikoiksi.

Globalisaatokriitikkojen leimaamista "globalisaation vastustajiksi" lienee edesauttanut se, ettei liikkeelle vielä ole ehtinyt muodostua selkeitä yksiselitteisiä päämääriä: vastustuksen kohde - uusliberalistinen talouspolitiikka - on selvillä, mutta tavoitteet ovat tähän asti olleet epämääräisempiä ja ristiriitaisiakin. Globalisaatiokriittisen liikkeen suurimpana haasteena onkin löytää konkreettisia vaihtoehtoja nykyiselle globalisaatiolle. Uusia globalisaation muotoja voisivat olla ihmisten vapaampi ja rajoittamattomampi liikkuminen yli valtioiden rajojen, ihmisoikeuksien globalisaatio ja kansalaisyhteiskunnan maailmanlaajuinen toiminta.

Toisenlainen, pehmeämpi globalisaatio ei kuitenkaan yksin riitä ratkaisemaan talouden ja markkinoiden ylivallan aikaansaamia ongelmia. Ihmisten oikeudet toteutuvat parhaiten tilanteessa, jossa valta on mahdollisimman läpinäkyvää ja mahdollisimman suorassa kontrollissa. Suuryhtiöille ja ylikansallista kauppaa edistäville organisaatioille parlamentaarisilta elimiltä siirtyneen vallan aikaansaamaa demokratian kriisiä tulisikin pyrkiä torjumaan palauttamalla mahdollisimman paljon päätöksentekoa ja tuotantoa paikalliselle tasolle. Paikallinen tuotanto helpottaisi myös ympäristöongelmia, kun tuotteiden kuljetusmatkat lyhenisivät ja ihmiset voisivat itse konkreettisemmin nähdä kuluttamiensa hyödykkeiden tuotannon aikaansaamat ympäristövaikutukset.

Paikallista demokratiaa ja taloutta voisivat kontrolloida globaalit kansalaisjärjestöt, joiden roolina olisi demokratian turvaaminen, eriarvoisuuden torjuminen ja kytevien konfliktien ennaltaehkäisy. Myös Yhdistyneillä kansakunnilla voisi tulevaisuudessa olla todellista päätösvaltaa ja vahva rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista turvaava rooli, joka tuntuu maailmanjärjestön perustamiseen johtaneesta sodasta vierähtäneinä vuosikymmeninä pahasti unohtuneen.

Näiden - tämän päivän näkökulmasta utopistisilta vaikuttavien - tavoitteiden saavuttaminen veisi luultavasti nopeimmillaankin ihmissukupolven eliniän. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa, ettei demokraattisempaan ja oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan tulisi pyrkiä. Maailman muuttaminen ihmistä ja ympäristöä kunnioittavammaksi on pitkä prosessi, jonka ensimmäisenä askeleena on nykyisen talouden yliarvostuksen, itseään ruokkivan kasvukierteen ja ihmiset kuluttajiksi alistavan yhtiövallan kyseenalaistaminen.

Muutoksen saavuttaminen edellyttää luonnollisesti poliittisia päätöksiä. Uusliberalismin globalisaatiota ei kuitenkaan voida suitsia pelkkään parlamentaariseen tiehen turvautumalla. Kaupan vapauttamisen ja rajoituksettoman kapitalismin myötä valtaa on siirtynyt parlamentaarisen kontrollin ulkopuolelle. Toisaalta valta on saanut uusia muotoja: vallankäyttö on siirtynyt osaksi jokapäiväisiä valintojamme, joita teemme ostaessamme ruokaa, sisustaessamme asuntoamme, halutessamme liikkua paikasta toiseen... Ihmisten tulisikin tiedostaa käyttämänsä valta ja ottaa vastuu tekemistään valinnoista.

Itsekin globaaliksi kasvanut globalisaatiokriittinen liike on tiedostanut vallan muodonmuutoksen. Se on ulkoparlamentaarisin keinoin pyrkinyt tuomaan mielipiteitään esille osoittamalla mieltään siellä missä globaali valta on saanut kasvot. Esimerkeiksi globaalista vastuusta käyvät boikottiliikkeet ja reilun kaupan tuotteiden tunkeutuminen ylikansallisten suuryhtiöiden brändien rinnalle. Pisimmälle uuden vallankäytön tiedostamisessa ovat ehtineet freeganit, jotka pyrkivät käyttämään toisille tarpeettomiksi käyneitä hyödykkeitä. Hieman kärjistäen voitaisiin todeta, että nämä "roskisdyykkarit" kieltäytyvät osallistumasta kulutukseen, joka on globaalin talousjärjestelmän perusta.

Sampsa Oinaala

05.04.2003