uutisia

Veden yksityistäminen ei poista janoa

24.08. 2005

Bolivian Cochabambassa yksityinen vesiyhtiö häädettiin pois

Tammikuussa 2000 bolivialainen ammattiliittoaktivisti Oscar Oliviera oli raivoissaan. Hän oli seurannut, kuinka Bolivian kolmanneksi suurimman kaupungin Cochabamban köyhät maanviljelijät, työläiset ja perheenäidit vaipuivat epätoivoon, koska eivät pystyneet maksamaan vesilaskujaan.

Noin neljä kuukautta aiemmin 700 000 asukkaan Cochabamban vedenjakelu oli yksityistetty. Sitä hallinnoi Aguas del Tunari, yhdysvaltalaisen Bechtel-konsernin vesiyhtiö.

Koska kaupungin vedenjakelu ja -huoltojärjestelmä oli uusittava, myös hintoja piti yhtiön mukaan korottaa. "Vesilaskut nousivat jopa 35–400 prosenttia", Oliviera sanoo Ann-Christin Sjölander Hollandin kirjassa The Water Business (2005). Oliviera alkoi johtaa yksityistämistä vastustavia laajoja, useita päiviä kestäneitä mielenosoituksia, joissa kaikkiaan yhdeksän ihmistä sai surmansa ja yli sata loukkaantui.

Vajaa puoli vuotta myöhemmin Bolivian hallituksen oli pakko purkaa Aguas del Tunarin kanssa 40 vuodeksi tehty sopimus vedenjakelusta.

Cochabamba on ehkä kuuluisin tapauksista, joissa vedenjakelun yksityistäminen on epäonnistunut täysin. Vastaavia vesimellakoita on ollut muun muassa Paraguayssa, Etelä-Afrikassa ja Filippiineillä. Kesäkuussa Malesian hallitus perui suunnitelmansa vedenjakelun yksityistämisestä laajan vastustuksen vuoksi.

Vesiyhtiöitä alettiin yksityistää rivakasti 1990-luvulla. Yksityisten yritysten piti ratkaista vedenjakelun ongelmat. Kansalliset vesiyhtiöt olivat tehottomia, eivätkä ne pystyneet takaamaan puhdasta vettä kaikille kansalaisille. Ajateltiin, että kilpailukykyisinä ja tehokkaina yritykset pystyisivät paitsi laajentamaan vedenjakelua myös laskemaan kuluttajahintoja.

Yksityistämistä tukivat vahvasti muun muassa Maailmanpankki ja sen sisarorganisaatio Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Maailmanpankki takasi kehitysmaille lainoja, jotta nämä rakentaisivat maahan kattavan vesihuoltojärjestelmän. Tarjous houkutteli monia köyhiä hallituksia, mutta lainojen ehtona oli usein yksityistäminen.

Ristiriitaiseksi tilanne kehittyi etenkin Nepalin kaltaisissa köyhissä maissa, joille olisi kyllä tarjottu lainaa, mutta joiden oli vaikea houkutella sijoittajia epävakaiden poliittisten olojen vuoksi.

Kalifornialaisen riippumattoman Pacific Institute -tutkimuslaitoksen johtajan Peter H. Gleickin mukaan vesiyhtiöiden yksityistäminen aloitettiin viime vuosikymmenellä ilman ymmärrystä riskeistä. Hänen mukaansa Maailmanpankin painostus on ollut joskus "säädytöntä". "Suurinta osaa vedenjakeluongelmista ei ratkaise Maailmanpankki, valitettavasti", hän sanoo puhelinhaastattelussa.

Edelleen noin 1,1 miljardia ihmistä kärsii puhtaan veden puutteesta. Noin 2,4 miljardin ihmisen kodista puuttuu kunnollinen viemäröinti. Asenteet vedenjakelun yksityistämiseen ovat viime vuosina muuttuneet varautuneemmiksi..

Gleickin mukaan myös Maailmanpankin suhtautuminen yksityistämiseen on jonkin verran muuttunut. "Riskeistä ollaan nyt vähän paremmin tietoisia", hän sanoo.

Yksityistäminen voi toki onnistua – myös kehitysmaissa. Mutta se edellyttää erittäin tehokasta julkista valvontaa, Gleick sanoo. Varsinkin köyhissä maissa hallitukset ovat heikkoja ja kykenemättömiä säätelemään yritysten toimintaa. Gleickin mielestä yksityisen yrityksen ei koskaan pitäisi omistaa vettä. "Sen sijaan laskutuksessa ja hankintojen tekemisessä yritys voi toimia hyvinkin onnistuneesti."

Pacific Instituten vuonna 2002 valmistuneen yksityistämisen hyötyjä ja haittoja arvioivan raportin, The New Economy of Water, mukaan on kiistatonta, että myös kaikkein köyhimmät olisivat valmiita maksamaan puhtaasta vedestä, jos kustannukset vain pysyisivät kohtuullisina. Vaikein kysymys yksityistämisessä yleensä liittyykin juuri siihen, johtaako se kuitenkin hintojen nousuun.

Yhtä ratkaisua vedenjakelun järjestämiseen ei Gleickin mukaan ole. "Se mikä toimii Afrikassa, ei välttämättä toimi Aasiassa. Keskitetty jakelu sopii joissain maissa, toisaalta joissakin paikoissa vastuu vedenjakelusta on paras antaa pienen yhteisön käsiin. Pienet ratkaisut ovat usein parempia kuin suuret." Hänen mukaansa kansallinen yritys voi olla aivan yhtä tehokas kuin yksityinen yritys. "Yhdysvalloissa 85 prosenttia ihmisistä saa vetensä kansallisten yhtiöiden kautta. Siellä on silti noin 40 miljoonaa, joiden vedenjakelusta huolehtii yksityinen yritys. Nekin toimivat moitteettomasti."

Palataan vielä Cochabambaan. Oscar Olivieran mielestä Aguas del Tunarin häätäminen Cochabambasta oli ensimmäinen Bolivian kansan voitto uusliberalismista 15 vuoteen.

Silti ei voi sanoa, että köyhässä kaupungissa kaikki olisi nyt hyvin. Bechtel on syyttänyt sopimuksen rikkonutta Bolivian hallitusta noin 25 miljoonan dollarin menetyksistä. Köyhät elävät edelleen ilman kohtuuhintaista puhdasta vettä, vaikka Bolivian hallitus on viimein päättänyt järjestää vesihuollon kansallisen yhtiön voimin.

Nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat jäämässä pitkän aikavälin häviäjiksi, kun puhtaan veden jakelussa jatkuvasti epäonnistutaan, todetaan Pacific Instituten raportissa.

TAUSTA: Hyödyke vai perusoikeus?

Britanniassa vapaata talousoppia kannattanut konservatiivinen pääministeri Margaret Thatcher myi valtion vesiyhtiöt yksityisille yrityksille 1980-luvulla. Vesimarkkinoiden yksityistäminen alkoi toden teolla kuitenkin vasta vuosikymmen myöhemmin 1990-luvulla.

Buumin taustalla oli ajatus, ettei vesi ole perusoikeus. Se on hyödyke, jolla on taloudellinen arvo. Tämä kiistanalainen teesi kirjattiin Dublinin kansainvälisessä vesi- ja ympäristökonferenssissa vuonna 1992. Siitä tuli yksi niin sanotuista Dublinin neljästä periaatteesta. Sen jälkeen teesiä on sovellettu sadoissa vesihuollon yksityistämishankkeissa eri puolilla maailmaa.

Vuoden 2000 loppuun mennessä 93 maan vesihuollosta ainakin osa oli yksityistetty, todetaan kalifornialaisen Pacific Instituten raportissa The New Economy of Water. Silti vain viisi prosenttia maailman vedenjakelusta kulkee yksityisten yritysten kautta.

Kansainväliset yksityiset vesimarkkinat ovat tällä haavaa viiden toimijan käsissä. Kaksi suurinta, ranskalaisomisteiset Veolia ja Suez-konsernin tytäryhtiö Ondeo, sanovat tarjoavansa vesipalveluja yli sadalle miljoonalle maailman ihmiselle.

Myös EU on vahvasti mukana vesimarkkinoiden kehittämisessä. Viime vuonna EU käynnisti 500 miljoonan euron rahoitusohjelman, jonka tarkoituksena on tukea juomaveden saatavuutta ja parantaa saniteettipalveluja Tyynenmeren, Karibian ja Afrikan kehitysmaissa.

Kansalaisjärjestöt pelkäävät, että myös unionin vesihuoltopolitiikka suosii liiaksi yksityisiä yrityksiä, jolloin hyötyjiä olisivat köyhien maiden sijaan eurooppalaiset vesiyhtiöt.

Marjut Tervola HELSINGIN SANOMAT

24.08.2005