|
ruoka & maatalous
"Rikkaus on sitä, että ruokaa riittää
koko vuodeksi."
(Nepalilainen pienviljelijä)
YK:n maatalous- ja elintarvikejärjestö FAO:n
mukaan maailmassa on yli 800 miljoonaa nälkäistä
ihmistä, heistä 792 miljoonaa kehitysmaissa.
Lukumääräisesti eniten nälkäisiä
on Aasiassa, mutta suhteellisesti suurin osa väestöstä
(34 prosenttia) aliravittuja on Saharan eteläpuolisen
Afrikan valtioissa. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa
aliravitsemus on myös syvintä: siellä
nälkäisten ruokavaliosta puuttuu keskimäärin
suurin kalorimäärä. Aliravitsemuksesta
kärsivät eniten maaseudulla asuvat lapset
ja naiset. Lähes kolmannes kehitysmaiden pikkulapsista
näkee nälkää.
Kuitenkin maailmassa tuotetaan niin paljon ruokaa,
että sitä riittäisi jokaiselle kaksi
kiloa päivässä: yli kilo viljaa, papuja
ja pähkinöitä, puoli kiloa lihaa, maitoa
ja munia ja saman verran hedelmiä ja vihanneksia.
1990-luvun alussa jopa 80% aliravituista lapsista eli
maissa, jotka tuottivat ruokaa ylijäämäksi
asti.
Nälkä johtuu köyhyydestä
Nälkä johtuu useimmiten köyhyydestä.
Köyhyys on paitsi rahan puutetta, useammin osattomuutta
ruoan tuottamiseen tarvittavista voimavaroista - maasta,
siemenistä, työvälineistä, pääomasta
ja tietotaidosta.
Varsinkin alkuperäiskansat ja muut köyhimmät
pienviljelijät ovat monissa maissa menettäneet
viljelymaansa maanomistusolojen muuttuessa ja maanomistuksen
keskittyessä. Vientipainotteisen maatalouden lisääntyessä
parhaat viljelymaat on otettu usein vientikasvientuotantoon,
ja pienviljelijät ovat joutuneet huonommille peltomaille.
Siemenkauppaa hallitsevat suuret ylikansalliset yritykset.
Viljalajikkeiden geneettisen muuntelun ja patentoinnin
aikakaudella köyhien oikeudet siemeniinsä
ovat yhä uhatumpia. Maanviljely vaatii myös
pääomaa työvälineitä ja muita
hankintoja ja investointeja varten. Luottoja on köyhän
viljelijän vaikea saada.
Maatalouden murroksen myötä perinteinen tietotaito
on katoamassa. Viljelyssä on siirrytty tekniikoihin,
jotka köyhdyttävät ja kuluttavat maaperää
eivätkä takaa perheelle ruokaa koko vuodeksi.
Usein perinteiset viljelykasvit ja perinteisiin menetelmiin
pohjautuvat viljelytavat olisivat kuitenkin niin ympäristön
kuin ruokaturvankin kannalta parempia.
Suojattomimmassa asemassa ovat naiset ja lapset. Kehitysmaissa
naiset vastaavat primääristä ruoantuotannosta
- Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa naisviljelijät
tuottavat monin paikoin jopa 80 % ruoasta. Naiset ovat
vastuussa perheidensä ruokaturvasta.
Maatalouspolitiikassa naisten suurta panosta ei kuitenkaan
oteta huomioon. Naisilla on miehiä huonommat mahdollisuudet
maaoikeuksien ja luotonsaantimahdollisuuksien suhteen.
Naiset ja lapset myös kärsivät aliravitsemuksesta
yleisemmin kuin miehet.
Kansainvälinen maatalouskauppa
Maailman maatalouskauppa ei oikeastaan ole kovin suurta:
USA:n, Kiinan, Intian ja Euroopan Unionin sisäiset
markkinat ovat usein kapasiteetiltaan maailmanmarkkinoita
suurempia. Suurin osa maataloustuotteista kulutetaan
edelleen kotimaassa - esimerkiksi banaaneista vain 20%
menee maailmanmarkkinoille.
Maataloustuotteiden osuus kansainvälisen kaupan
arvosta on noin 10%. Maatalouskaupasta 70% on teollisuusmaiden
hallussa. Vahvoja maatalousviejiä ovat USA, Kanada,
Argentiina, Uruguay, Brasilia, Australia ja Uusi Seelanti.
EU:n osuus on kasvanut, mutta sen rooli on aivan erilainen.
Sen luonnonolosuhteet ovat paikoitellen vaikeat ja se
on riippuvainen kemikaaleista, karjanrehun tuonnista
sekä fossiilisilla polttoaineilla tuotetusta energiasta.
Suuret ylikansalliset yhtiöt (kuten Nestlé
ja Unilever) pyrkivät omistamaan koko ketjun tuotannosta
jakeluun ja myyntiin. Samat firmat tuottavat mitä
erilaisimpia tuotteita, hammastahnasta kasvimyrkkyihin.
Myös geeniteknologian nopea kehitys on merkittävä
uhka ruokaturvalle. Suuri osa lajikkeiden korjailuun
käytetyistä geenivaroista sijaitsee kehitysmaissa.
Suurin osa patenteista taas on teollisuusmaissa sijaitsevien
yhtiöiden hallussa. Osa geenimanipulaatioon käytetystä
tiedosta on lähtöisin alkuperäiskansojen
ja pienviljelijöiden perimästä tiedosta,
josta kaupalliset yhtiöt hyötyvät.
WTO:n
maataloussopimus
Maailman kauppajärjestön maataloussopimuksessa
jäsenmaat sitoutuivat avaamaan markkinoitaan, takaamaan
tuojille minimimarkkinoillepääsyn (elintarvikkeista
4-5% on oltava tuontitavaraa), alentamaan tullejaan,
kotimaisia tuotanto- ja vientitukia, sekä lisäliberalisointiin
vuonna 2000.
Käytännössä maataloussopimus kieltää
maatalouden omavaraisuuden kaikissa jäsenmaissa:
ulkomaalaiset maataloustuottajat saavat tuoda toisen
maan markkinoille
maataloustuotteita ja peruselintarvikkeita vähintään
neljän prosentin verran kohdemaan kulutusmäärästä
laskettuna. Useiden maataloustuotteiden maailmanmarkkinat
vaihtelevat 10 prosentista 80:een kokonaistuotannosta.
Velka lisää nälkää
Velkaongelmista kärsivät kehitysmaat ovat
yrittäneet kasvattaa tulojaan erityisesti lisäämällä
vientituotantoa. Kansainvälinen valuuttarahasto
IMF, Maailmanpankki ja muut kansainväliset rahoituslaitokset
ovat sisällyttäneet lainaehtoihinsa rakennesopeutusohjelmia,
joiden tarkoituksena on vakauttaa kehitysmaiden talouksia
ja varmistaa niiden velanmaksukyky kasvattamalla vientituloja.
Ohjelmiin kuuluu yleensä mm. julkisten yritysten
yksityistämistä, vientisektorin kasvattamista
sekä valtion menojen leikkaamista.
Valtion menojen leikkaaminen on tarkoittanut mm. maataloustukien
lopettamista ja terveydenhuolto- ja koulutusmenojen
rajuja leikkauksia (useimmissa maissa koulu- ja terveyskeskusmaksut
on palautettu).
Koska kehitysmaat vievät samoja tuotteita, seurauksena
on ollut ylitarjonta ja hintojen voimakas lasku. Vientituloista
keskimäärin viidennes menee velanhoitoon,
useassa Afrikan maassa lähes puolet.
Tärkeät vientituotteet
Vientituotantoon suuntautuminen tarkoittaa sitä,
että yhä enemmän maata ja muita voimavaroja
sidotaan vientikasvien, kuten kahvin, banaanin ja leikkokukkien
viljelyyn, ja peruselintarvikkeiden tuotanto kotimaiseen
kulutukseen kärsii.
Vientiviljely ei useinkaan takaa kehitysmaiden viljelijöille
parempia tuloja, sillä useimpien vientikasvien
maailmanmarkkinahinnat ovat hyvin alhaisia ja viljelijöiden
saamat korvaukset usein alle maailmanmarkkinahintojen.
UNDP:n arvion mukaan maailmanmarkkinahintojen jyrkkä
lasku on maksanut köyhille maille noin 55 miljardia
dollaria 1990-luvun alussa. Esimerkiksi Ghana kasvattaa
kaakaontuotantoaan 80% vuosien 1986-1996 välillä,
mutta ansaitsi vain 2% enemmän.
Suurimpia vientimaataloustuotteita ovat kahvi (josta
yli 80% menee vientiin), kookos, palmuöljy ja kumi.
Miia Toikka, Eeva Simola, Anastasia
Laitila
Lisää aiheesta:
Food
First
20.06.2006
|
