vientiluottolaitokset

Vientiluottolaitokset ovat suurin yksittäinen julkisen tuen lähde kehitysmaihin. Vientiluottolaitokset ovat viime kädessä veronmaksajien kustantamia laitoksia, jotka antavat vientiluottoja ja -takuita ulkomailla toimiville vientiyrityksille.

Vientiluottolaitokset luotiin alunperin edistämään vientiä ja auttamaan kansallisia teollisuudenaloja laajentamaan vientimarkkinoitaan. Monet luototetut projektit eivät etenisi ilman laitosten tukea, sillä pankit ja vakuutusyhtiöt eivät rahoita projekteja suurten taloudellisten ja poliittisten riskien takia.

Vientiluottolaitokset eivät kanna vastuuta

Vientiluottolaitosten yhteenlaskettu taloudellinen tuki on suurempi kuin Maailmanpankin ja muiden kehityspankkien vuotuiset investoinnit yhteensä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta keskeisillä vientiluottolaitoksilla kattavia ja sitovia ympäristön ja kehityskysymykset huomioivia säännöstöjä. Niiden toiminta on salailevaa eivätkä ne ole toiminnastaan kenellekään vastuullisia. Laitokset tukevat hankkeita, jotka ovat ympäristölle tuhoisia, sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia ja useimmiten myös taloudellisesti kestämättömiä - padoista aseisiin ja saastuttaviin voimalaitoksiin.

Vientiluottolaitokset antavat yrityksille takuita ulkomailla toimimisen sisältämiä poliittisia ja taloudellisia riskejä vastaan, esimerkiksi tapauksissa, joissa yritysten asiakkaat eivät suoriudu maksuistaan.

Saadakseen vientiluottovakuuden vievä yritys hankkii takuun vientiluottolaitokselta, joka maksaa viejälle, mikäli tavaroiden ostaja jättää maksamatta. Vientiluottolaitos saattaa hankkia tämän vastavakuuden sen maan hallitukselta johon tavarat ollaan myymässä. Mikäli vientiluottolaitos joutuu kattamaan viejän tappioita se voi siirtää täten syntyneen velan vastaanottavan maan hallituksen harteille. Summa lisätään siihen velkaan, joka vastaanottavalla maalla on vientiluottolaitoksen kotimaalle.

1980-luvulla vientiluottolaitokset eivät olleet teollisuuden suosiossa lähinnä niiden liian byrokraattisuuden takia. Nykyään vientiluottolaitokset ovat kuitenkin yleisin tapa varmistaa riskialttiita sijoituksia kehitysmaissa.

Vuosien 1988 ja 1996 välillä uusien vientiluottojen ja -takuiden vuotuinen määrä kasvoi nelinkertaisiksi -26 mrd dollarista 105 mrd dollariin. Vuonna 1996 vientiluottolaitokset tukivat vientiluotoin ja -takuin 432.2 mrd dollarin arvosta vientiä: 40% enemmän kuin 1990. Summa on 10% maailman kokonaisviennistä

Vaikka suuri osa vientiluottolaitosten sitoumuksista oli lyhytkestoisia, arviolta noin 70 mrd dollaria vuodessa käytettiin keskipitkiin ja pitkäkestoisiin projekteihin. Puolet näistä sitoumuksista käytettiin suuriin infrastruktuurihankkeisiin (energia, telekommunikaatio ja liikenne) etupäässä Etelässä.

Vientiluotot osana yksityistämistrendiä

Vientiluottojen räjähdysmäinen kasvu 1990-luvulla selittyy etupäässä samaan aikaan käynnissä olleella kaupan vapauttamisella ja tähän liittyvillä julkisten palvelujen ja infrastruktuurin kehittämishankkeiden yksityistämisillä. Ennen infrastruktuurin kehittämisprojektit olivat valtion hankkeita, joihin tarvittavat varat saatiin verovaroina ja lainoina kansainvälisiltä rahoituslaitoksilta. Nykyinen trendi on kohti yksityisen sektorin hallinnoimia ja rahoittamia projekteja.

Yksityinen sektori 1990-luvun puolessavälissä rahoitti 10-15% kaikista infrastruktuurin kehittämishankkeista kehitysmaissa. Maailmanpankki ennustaa yksityisen rahoituksen nousevan lähitulevaisuudessa jopa 70 %:iin kaikista infrastruktuuriin tehtävistä investoinneista. Vaikka yksityisen sektorin sijoitukset infrastruktuurin kehittämishankkeisiin kehitysmaissa notkahtivat 1990-luvun lopussa, ennustetaan niiden palaavan entiselle tasolleen nopeasti.

Infrastruktuurihankkeiden yhä laajemman "yksityistämisen" seurauksena rakennus- ja koneteollisuusalan yritykset ovat joutuneet ottamaan sellaisia taloudellisia riskejä jotka julkisissa urakoissa ovat olleet valtiovallan vastuulla. Riskit saattavat toteutuessaan uhata osakkeenomistajien voittoja ja siten vaikeuttavat projektien tarvitseman pääoman kokoamista. Erityisesti pankit ovat osoittautuneet hyvin haluttomiksi tukemaan laajamittaisia infrastruktuurihankkeita ilman takuita, sillä tällaiset projektit eivät monessa tapauksessa sisällä takautumisoikeutta.Asiakkaan jättäessä maksamatta velkojalla on oikeus pelkästään itse projektin varoihin.

Avoimuuden puuttuminen

Tietoa vientiluottolaitosten rahoittamista projekteista ja yrityksistä on saatavilla hyvin niukasti. Monet vientiluottolaitokset antavat yksityiskohtaista tietoa antamistaan luotoista vain mikäli rahoitusta saavat yritykset antavat siihen luvan. Saksassa vain parlamentin budjettikomitea saa kahdesti vuodessa tietää maakohtaisten luottojen määrästä sekä arkaluontoisista projekteista kuten ase-ja ydinteknologian viennistä.

Muutamaa poikkeusta - tärkeimpinä US Ex-Im Bank ja US Overseas Private Investment Corporation OPIC sekä UK Export Credits Guarantee Board ECGD - lukuunottamatta useimmilla vientiluottolaitoksilla ei ole minkäänlaisia sitovia ihmisoikeus- ja kehityskriteerejä säätelemässä luototustaan.

OECD:n vientiluottotyöryyhmässä on joulukuussa 2003 sovittu uusista ympäristöohjeista, joissa suurilta, ns. A-luokan hankkeilta edellytetään YVA-menettely ja hankkeen julkistaminen 30 päivää ennen päätöksentekoa, sekä Maailmanpankin kolmen varoitoimenpiteen (pakkosiirto, alkuperäiskansat ja kulttuuiriomaisuuden suojelu) noudattamista. Useimmat vientiluottolaitokset eivät edelleen anna juuri mitään tietoa toiminnastaan eivätkä ole kansallisten parlamenttien valvonnan alaisia.

Eurooppalaiset vientiluottolaitokset eivät noudata OECD:n kehitysyhteistyökomitean suosituksia eivätkä OECD:n on laatimia monikansallisten yritysten toimintaohjeita, vaikka EU:n jäsenvaltiot ovat olleet mukana niitä laatimassa ja ovat niihin muodollisesti sitoutuneita.

Vientiluottolaitoksilla ei ole lakisääteistä velvollisuutta arvioida tukemiensa projektien kehitysvaikutuksia. Sen sijaan ympäristövaikutukset pitää arvioida uuden ympäristösuosituksen mukaan. Niiden ei edellytetä varmistavan, etteivät niiden tukemat projektit loukkaa ihmisoikeuksia eikä niitä velvoiteta vetämään tukeaan projekteilta joiden osoitetaan olevan ihmisille haitallisia.

Vaikka monet eurooppalaiset vientiluottolaitokset ovat ottaneet käyttöön toimintaohjeistot, ovat ne keskeneräisiä, kun niitä verrataan kansalaisjärjestöjen vaatimuksiin tai suurten kehitysyhteistyöjärjestöjen ja edistyksellisempien yksityisyritysten toimintaperiaatteisiin.

Vientiluottolaitosten uudistaminen

OECD:n piirissä on käyty jo usean vuoden ajan neuvotteluja yhteisten ympäristö-ohjeistojen luomisesta vientiluottolaitoksille. Neuvottelut ovat edenneet verkkaisesti ja EU:n jäsenmaat ovat usein pikemminkin vastustaneet ehdotettuja uudistuksia.

Joulukuussa 2003 OECD:n vientiluottoja pohtineen työryhmän tekemä sopimusehdotus ei lisää merkittävästi vientiluottolaitosten toiminnan avoimuutta eikä paranna projektien julkista arviointia. Projektien ympäristövaikutusten arviointia ei esitetä pakolliseksi toimenpiteeksi muissa kuin suurissa hankkeissa.

Lisäksi ehdotus ei toteutuessaan edellyttäisi vientiluottolaitoksia epäämään tukensa hankkeilta jotka eivät täytä kansainvälisiä kriteerejä; vientiluottolaitos voi niin halutessaan vaatia lainan ehdoissa muutoksia projektin toteuttamistapaan. Monesti on kuitenkin todettu että muutokset eivät kuitenkaan juurikaan vaikuta projektien toteutukseen ja lopputulokseen.

Vientiluottolaitoksille ei myöskään ehdoteta yhteneistä toimintaohjeistoa. Sen sijaan ne voisivat käytännössä valita olemassa olevista suosituksista ja ohjeistoista mieleisensä tapauskohtaisesti yhdistellen - kokemusten mukaan tämä johtaisi todennäköisesti kaikkein löyhimpien ohjeistojen käyttämiseen.

Yleisen edun varmistaminen

Vientiluotot ovat käytännössä tukiaisia. Vaikka tukiaiset saattaisivat olla oikeutettuja tilanteessa, jossa valvottavissa oleva vientiluottojen myöntäminen palvelisi kestävän kehityksen tavoitteita, ei nykyisellä järjestelmällä ole tarkasti määriteltyä yhteiskunnallista tehtävää ja sen pääasialliset hyödynsaajat ovat lähinnä pieni joukko yksityisyrityksiä. Koko vientiluottojärjestelmä itsessään rohkaisee yrityksiä ottamaan tarpeettomia riskejä veronmaksajien kustannuksella.

Yritysten vaadittua ja saatua korvauksia vientiluottolaitoksilta pieleen menneistä projekteista sälyttävät puolestaan vientiluottolaitokset näin syntyneet tappiot kohdemaiden harteille. Näin lisääntyvä bilateraalinen velka jää viime kädessä Etelän asukkaiden maksettavaksi. Käytännössä teollisuusmaiden hallitukset kuppaavat kehitysmaiden varoja edistääkseen joidenkin maailman rikkaimpiin kuuluvien yritysten vientiä.

Vientiluotoista syntyneet velat ovat raskas taakka kehitysmaiden vähäisille valuuttavarannoille. Maailmanlaajuisesti veloiksi muuttuneet vientiluotot vastaavat 56 % kehitysmaiden veloista julkisille velkojille ja 24% niiden koko velkataakasta.

Joidenkin maiden kuten Gabonin, Nigerian ja Algerian kokonaisveloista yli 50% on velkaa vientiluottolaitoksille. Lisäksi on huomattava, että vientiluottojen osuus on suhteeton yksittäisten maiden veloista, koska vientiluottoihin liittyvien lainojen korkotaso on korkeampi kuin muiden julkisten lainojen.
Eurodad (European Network on Deabt and Development)

Monet Euroopan maiden lainoittamat maat ovat velkaantuneet pahasti (ns. HIPC-maat). Näiden lainojen osuudesta merkittävä osuus on vientiluottojen seurausta. Esimerkiksi Ranskan saatavat HIPC-mailta ovat kokonaisuudessaan 11,274 mrd dollaria josta vientiluotoista peräisin olevien velkojen osuus puolestaan on 7,779 mrd dollaria.

Velkojen anteeksianto

Epäonnistuneiden projektien maksumiehiksi eivät joudu vientiluottoja saavat yritykset saati sitten ison numeron kehitysmaille suunnatuista "apupaketeista" ja " kehitysapuohjelmista" tekevät teollisuusmaiden poliitikot. Maksumiehiksi joutuvat kaikkein köyhimmät kaikkialla maailmassa. Velan johdosta tehdyt leikkaukset tuntuvat tulonsiirroissa, huonontuneina palveluina ja perushyödykkeiden hintojen kallistumisena. Velkataakka ei myöskään ole puhtaasti taloudellinen: vientiluottolaitosten tuki diktatuureille on myös altistanut monen maan kansalaiset omien hallitustensa sortotoimenpiteille.

Ei siis ole yllättävää että kampanjointiryhmät vaativat sellaisten velkojen mitätöintiä, jotka ovat syntyneet "poliittisten" tai taloudellisesti epäilyttävien projektien rahoittamisen seurauksena.

Koonnut ja kääntänyt Johan Ehrstedt

Lisää aiheesta:

Suomen vientiluottokampanja

Kansainvälinen vientiluottokampanja

Opic, yhdysvaltalainen vientiluottolaitos

20.06.2006