|
kolmannen maailman velka
Maailman köyhimmät maat eivät pysty maksamaan
velkojaan. Tämän tunnustaa myös yhä useampi
lainanantaja. Siitä huolimatta köyhät maat
maksavat vuosittain teollisuusmaille ja kansainvälisille
rahoituslaitoksille miljardeja dollareita velanhoitokuluja,
vaikka varat voitaisiin käyttää inhimillisen
kärsimyksen poistamiseen.
Kehitysmaat ovat velkaa rikkaille teollisuusmaille noin 2
500 miljardia dollaria. 52 köyhintä maata (Jubilee
2000-kampanjan määrittelemät 52 köyhintä
maata) ovat velkaa yhteensä 376 miljardia dollaria. Nämä
maat maksavat joka päivä korkoja ja kuoletuksia
noin 12,4 miljoonaa dollaria.
Monissa maissa velanhoidon kustannukset ylittävät
moninkertaisesti terveydenhoitoon ja koulutukseen käytetyt
varat. Viiden miljoonan asukkaan Nicaragua, jolla on velkaa
5 968 miljoonaa dollaria, käytti velkojenhoitoon 1997
17,5 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta koulutukseen
vain 3,7 prosenttia. Väestöltään saman
kokoisessa Suomessa ulkomainen velka pakotti valtiota leikkaamaan
hyvinvointipalveluja 1990-luvulla. Velanmaksun huippuvuonna
1998 korot ja kuoletukset ylsivät 7,1 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Taustalla öljykriisi
1960-luvulla tapahtunut dollarin arvon lasku laski myös
öljyntuottajamaiden öljystään saatujen
tulojen arvoa. Tämän vuoksi öljyntuottajamaat
korottivat yhteisellä sopimuksella öljyn hintaa
vuonna 1973, minkä seurauksena koettiin niin sanottu
öljykriisi. Öljyntuottajamaiden vientitulot kasvoivat
huimasti, ja nämä rahat päätyivät
talletuksina länsimaisiin pankkeihin. Tämän
voidaan katsoa olevan varsinaisen velkaongelman syntyhetki.
Kansainvälinen korkotaso lähti kasvavien dollaritalletusten
vuoksi laskuun, mitä pankit pyrkivät hillitsemään
kasvattamalla lainanantoaan.
Useiden pankkien katse kääntyi kohti kolmannen
maailman maita. Niiden taloudet olivat 1970-luvulla yleisesti
ottaen varsin hyvässä kunnossa, mutta ne tarvitsivat
lisärahoitusta pitääkseen yllä kehitystahtinsa
ja maksaakseen kohonneet öljykustannukset. Pankit myönsivät
tuolloin lainoja hyvinkin kevein perustein ja kolmannen maailman
maat saivat oivan tilaisuuden lainata rahaa koroilla, jotka
olivat alle inflaation.
1970-luvun puolivälin jälkeen kehitysmaiden ongelmat
syvenivät, kun kansainvälisen korkotaso nousi samanaikaisesti
öljyn hinnan kanssa. Samana aikaan maiden tärkeimpien
vientituotteiden maailmanmarkkinahinnat olivat laskussa. Nämä
kansainvälisen talouden eri kehityssuunnat ajoivat kolmannen
maailman maat kestämättömään tilanteeseen:
vientitulojen vähenemisen myötä ne maksoivat
lainoistaan enemmän kuin koskaan. Useiden kehitysmaiden
oli lainattava lisää pystyäkseen maksamaan
vanhojen lainojensa korot.
Vuonna 1982 Meksiko ilmoitti ensimmäisenä maana,
että se ei kykene suoriutumaan velkojensa maksuista.
Meksikon esimerkkiä noudattaen myös monet muut maat
ilmoittivat olevansa kykenemättömiä maksamaan
lainojensa lyhennyksiä.
Suurimmat velkojat
Teollisuusmaiden hallitukset, lähinnä G7-maat,
ovat köyhimpien maiden suurimpia velkojia. Niiden osuus
veloista on noin neljäsosa. Kolmasosa veloista on monenkeskistä
velkaa Maailmanpankille ja Kansainväliselle valuuttarahastolle
(IMF). Monenkeskistä velkaa maksetaan Maailmanpankille
ja IMF:lle, toisin kuin bilateraalista, jossa velkojana on
suoraan joku yksittäinen valtio.
Kansainvälisen velkapolitiikan suurin puute on pitkään
ollut monenkeskisen velan huomiottajättäminen: velkaa
on voitu järjestellä uudelleen, mutta ei peruuttaa.
Monenkeskisen velan osuus on kuitenkin kasvanut 1990-luvulla.
Vain noin 10 prosenttia veloista on yksityisten pankkien velkoja.
Suomi on mitätöinyt saatavia näiltä 52
maalta muun muassa Nicaraguan, Ugandan, Mosambikin, Sambian
ja Senegalin osalta. Saatavia on jäljellä alle 500
miljoonaa markkaa, josta Zimbabwen osuus on vajaa 300 miljoonaa.
Paljonko velkoja on mitätöity?
Toistaiseksi yhdenkään maan velkoja ei ole mitätöity
kokonaan ja vain 23 maan velat osittain. G8-maiden Kölnissä
kesällä 1999 lupaama 100 miljardin dollarin mitätöinnistä
on tähän mennessä toteutunut vajaat 12 miljardia
dollaria. Lisäksi 100 miljardin dollarin mitätöinti
on köyhimpien maiden velkojen mitätöimiseen
tähdänneen Jubilee 2000 -kampanjan arvion mukaan
vain noin yksi kolmasosa tarvittavasta summasta, jos köyhimpien
maiden inhimilliset tarpeet halutaan ottaa huomioon.
Lupausten täytäntöönpanoa on viivästyttänyt
velkojien kiista taakanjaosta. IMF ja Maailmanpankki, jotka
vastaavat yli 35 prosentista HIPC-maiden veloista, eivät
myöskään ole sitoutuneet sataprosenttiseen
velkojen mitätöintiin.
Paljonko ja millä ehdoilla
pitäisi mitätöidä?
Jubilee 2000 -kampanjan mielestä kaikki velat,
- joita ei voida maksaa takaisin ilman kansalaisille aiheutettuja
kohtuuttomia seurauksia,
- jotka olisi jo maksettu takaisin, elleivät velallisesta
riippumattomat tekijät, kuten korkotasossa tai raaka-aineiden
maailmanmarkkinahinnoissa tapahtunut muutos olisi vaikeuttanut
ratkaisevasti velallisten tilannetta,
- jotka ovat syntyneet epäonnistuneiden kehityshankkeiden
vuoksi,
- jotka ovat moraalittomia tai vailla laillista oikeutusta,
kuten Etelä-Afrikan apartheid-hallituksen velat olisi
välittömästi annettava anteeksi. Nämä
kriteerit soveltuvat 52 köyhän maan lisäksi
kaikkiin kehitysmaihin.
Jotta köyhät maat voisivat neuvotella velkojien
kanssa tasa-arvoisina, olisi velkojen mitätöintiä
varten perustettava demokraattinen foorumi esimerkiksi YK:n
alaisuuteen. Jubilee 2000 on ehdottanut riippumattoman velkatuomioistuimen
perustamista.
Velkojen mitätöimisen tavoitteena tulisi olla demokratian
ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen köyhissä
maissa. Vapautuvien voimavarojen oikeudenmukaista käyttöä
voidaan edistää varmistamalla päätöksenteon
avoimuus ja kansalaisten osallistumismahdollisuudet. Kansalaisten
tulisi itse voida määrätä mihin vapautuvat
voimavarat käytetään. Siksi velkojen mitätöimistä
ei tulisi käyttää tekosyynä ulkopuolisen
ohjailun lisäämiseen kehitysmaissa. Mitä enemmän
ehtoja kansainvälinen yhteisö asettaa, sitä
enemmän demokratian edellytyksiä köyhissä
maissa rajoitetaan.
IMF ja Maailmanpankki pahentavat
tilannetta?
Veloista käytävässä keskustelussa painotetaan
usein, että mitätöinnin vapauttamat resurssit
on käytettävä sosiaalisesti mahdollisimman
järkevästi. Käytännössä nämä
vaatimukset ovat merkinneet kansainvälisten rahoituslaitosten
kasvanutta valvontaa myös köyhien maiden sosiaalisen
kehitykseen. Kansainväliset rahoituslaitokset ovat kuitenkin
talouspoliittisia instituutioita, joilla ei ole samaa kompetenssia
tällä alueella kuin esimerkiksi monilla YK-järjestöillä.
Sosiaalisella sektorilla tehtävien uudistusten lähtökohtana
pitäisi olla kehitysmaiden omien kehityspyrkimysten tukeminen.
Tämä ei kuitenkaan ole toteutunut kovin hyvin. Maailmanpankki,
joka on maailman suurin sosiaalisen kehityksen rahoittaja,
on vaatinut usein kehitysmailta terveydenhuoltopalvelujen
kilpailuttamista ja maksullisuutta. Käyttömaksut
ovat yleensä vieneet terveyspalvelut köyhien ulottumattomiin.
IMF:n köyhimmille, raskaasti velkaantuneille maille
suunnattua HIPC-ohjelmaa on viime aikoina arvosteltu voimakkaasti.
Brittiläisen kansalaisjärjestö Oxfamin mukaan
IMF on epäonnistunut muun muassa yrityksessään
helpottaa Sambian velkatilannetta. Vaikka HIPC-ohjelma alkoi
Sambiassa vuoden 2000 lokakuussa, nousevat maan maksamat korkomenot
vuoteen 2002. Nämä korkomaksut tulevat pysymään
suurempina kuin terveyteen tai koulutukseen käytetyt
varat samaan aikaan keskimääräinen elinikä
maassa laskee ja lasten aliravitsemus lisääntyy.
IMF on kiistänyt Oxfamin väitteen.
Velka lisää nälkää
Velkaongelmista kärsivät kehitysmaat ovat yrittäneet
kasvattaa tulojaan erityisesti lisäämällä
vientituotantoa. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF,
Maailmanpankki ja muut kansainväliset rahoituslaitokset
ovat sisällyttäneet lainaehtoihinsa rakennesopeutusohjelmia,
joiden tarkoituksena on vakauttaa kehitysmaiden talouksia
ja varmistaa niiden velanmaksukyky kasvattamalla vientituloja.
Ohjelmiin kuuluu yleensä mm. julkisten yritysten yksityistämistä,
vientisektorin kasvattamista sekä valtion menojen leikkaamista.
Valtion menojen leikkaaminen on tarkoittanut mm. maataloustukien
lopettamista ja terveydenhuolto- ja koulutusmenojen rajuja
leikkauksia (useimmissa maissa koulu- ja terveyskeskusmaksut
on palautettu).
Koska kehitysmaat vievät samoja tuotteita, seurauksena
on ollut ylitarjonta ja hintojen voimakas lasku. Vientituloista
keskimäärin viidennes menee velanhoitoon, useassa
Afrikan maassa lähes puolet.
05.04.2003
|
