1930-luvun laman jälkimainingeissa syntyi ajatus rahavirtoja säätelevästä järjestelmästä, jolla edistettäisiin maailmankauppaa ja estettäisiin taloudellisen katastrofin toistuminen. Kultakannan romahdettua haluttiin myös uusi ja vakaa järjestelmä, joka estäisi rahan arvon laskemisella kilpailun, tuontikiintiöt ja muut kaupankäyntiä tukahduttavat keinot. Brittiläisen taloustieteilijän John Maynard Keynesin ajatusten pohjalle perustetut niin kutsutut Bretton Woods -instituutiot tähtäsivät kansainvälisen talous- ja rahoitusjärjestelmän pelisääntöjen luomiseen ja siten maailmanlaajuisen yhteistyön tuomaan vakauteen sekä teollisuusmaiden keskinäisissä että teollisuus- ja kehitysmaiden välisissä suhteissa. Perusajatuksia olivat valuuttakurssivakaus (kiinteät, mutta muutettavissa olevat valuuttakurssit) ja ulkomaankaupan ja pääomanliikkeiden vapauttaminen.

Bretton Woodsin kaupunkiin Yhdysvaltoihin 1944 kokoontuneet maailman johtajat päättivät perustaa Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston. Kansainvälisen valuuttarahaston tehtävänä oli edistää kansainvälistä finanssiyhteistyötä takaamalla vakaat rahanvaihto-olot. Maailmanpankin tehtäväksi määriteltiin jälleenrakennuksen ja pitkäaikaisten kehityshankkeiden mahdollistaminen. Yhdessä niihin usein viitataan termillä Bretton Woods -instituutiot. Tänä päivänä ne yhdessä ovat maailman suurimmat lainanantajat.

Bretton Woodsissa vakiinnutettiin valuuttojen nimellisarvoon perustuva vaihtokurssimekanismi. Kaikki kansainvälisen valuuttarahaston jäsenet alkoivat soveltaa samaa järjestelmää oman valuuttansa vaihtoarvon määrittelemiseen. Järjestelmä perustui kultamäärään, jonka USA oli asettanut dollarin arvoksi. Liittyessään valuuttarahastoon jokaisen jäsenmaan tuli määritellä oman valuuttansa nimellisarvo suhteessa kultaan tai USA:n dollariin. Toisin sanoen USA:n dollari oli kullan arvoinen.

Jäsenmaiden rahanarvo sai heittää korkeintaan prosentin tästä nimellisarvosta. Jos jäsenet halusivat muuttaa valuuttakurssiaan talouspoliittisista syistä, niiden tuli saada muiden IMF-maiden suostumus muutoksille ennen niiden toimeenpanoa. Nimellisarvoon sidottu valuutanvaihtojärjestelmä piti rahanarvon vakaana ja ennustettavana, mikä puolestaan helpotti kansainvälisten sijoittajien toimintaa. Vaihtokurssijärjestelmä oli voimassa vuoteen 1971 saakka, jolloin Nixonin johtama USA:n hallitus luopui siitä.

Bretton Woods -järjestelmän valuuttapolitiikka romuttui vuonna 1976, jolloin kelluvat valuuttakurssit yleistyivät ja valuuttapolitiikasta tuli kansallisen politiikan kiistakapula. Valuuttarahaston rooli maailmantaloudessa ei kuitenkaan kadonnut, pikemminkin päinvastoin. IMF on ollut hyvin aktiivinen kansallisten talouksien valuuttojen vaihtoarvojen määrittelyssä, ennen kaikkea kehitysmaiden kohdalla. Teollisuusmaiden valuuttoihin IMF:llä on ollut huomattavasti vähäisempi vaikutus.

Kansainväliset rahoituslaitokset kritiikin kohteena
Etenkin rakennesopeutusohjelmat ovat saaneet osakseen raivokasta kritiikkiä, eikä suotta. Niihin liittyvä vationyhtiöiden yksityistäminen on johtanut irtisanomisiin ja palkanalennuksiin. Kaikkein köyhimmät kärsivät eniten leikkauksista terveydenhuollossa ja koulutuksessa ja käyttömaksut -pienetkin sellaiset- saattavat olla ylitsepääsemättömiä köyhälle väestölle. Tämä lisää entisestään väestön sisäisiä varallisuuseroja ja epätasa-arvoa. Vientiteollisuuden painottamisesta seuraa paikallisille markkinoille suunnatun tuotannon karsimista ja esimerkiksi omavaraisten pienviljelijöiden maan käyttöönottoa suurten monikansallisten yritysten vientiviljelyyn. Korkea korkotaso vaikeuttaa pienten yritysten toimintaa. Tuontitullien poistaminen on johtanut puolestaan massiivisiin irtisanomisiin.

Yksi kritiikin terävimmistä kärjistä tulee ympäristöjärjestöjen suunnalta. Saadakseen nopeasti rakennesopeutuksen vaatimaa kovaa valuuttaa köyhien maiden on usein turvauduttava luonnonvaroihinsa. IMF vetoaa Maailmanpankin rooliin sen neuvonanatajana ympäristökysymyksissä mutta Maailmanpankki ei ole toiminut juurikaan vastuullisemmin tässä suhteessa.

Arvostelun kohteena ovat olleet kuitenkin paitsi rahoituslaitosten ohjelmat, myös niiden rakenne ja jopa olemassaolo. Järjestelmän epädemokraattisuus on vakava puute. G7-mailla on lähes puolet äänivallasta molemmissa järjestöissä. Samalla 49:n niin kutsutun matalatuloisen maan yhteenlaskettu äänimäärä on vähän yli yhdeksän prosenttia. Kun suurin osa päätöksistä koskee juuri tätä jälkimmäistä ryhmää, herää ksysymys siitä, tulisiko niiden vaikutusmadollisuuksia omiin asioihinsa lisätä.

Suuren yleisön tietoisuuteen kansainvälisten rahoituslaitosten kritiikki on tullut vasta viime vuosina, rahoituslaitosten huippukokousten yhteydessä järjestettyjen laajojen mielenosoitusten myöstä. Etelässä IMF:n ja Maailmanpankin politiikkaa on kuitenkin vastustettu jo kauan.