Kansainvälisellä valuuttarahastolla IMF:llä (Internation Monetary Fund) on 183 jäsenmaata. Sen päämaja sijaitsee Washingtonissa. Järjestöä rahoittavat jäsenmaat pääosin jäsenmaksuillaan, suhteessa niiden kokoon. Maailman suurin kansantalous Yhdysvallat maksaa 17.6 % järjestön rahoituksesta, pienin osallistuja Seyschellit puolestaan 0.004 %. Myös päätöksenteossa valtasuhteet on määritelty jäsenmaiden taloudellisen aseman kautta - dollari per ääni -periaatteella. Seitsemän maailman teollistuneinta maata hallitsevat lähes puolta IMF:n äänistä.

IMF:n ylin päättävä elin on hallintoneuvosto, jossa jokaisella maalla on oma edustajansa. Johtokunnassa, jossa istuu 24 jäsentä, tehdään kaikki lainoitus- ja toimintapoliittiset päätökset. Viisi suurinta omistajaa saavat johtokuntaan omat edustajansa kun taas muut jäsenet edustavat maaryhmää. Suomen ryhmässä ovat mukana Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Latvia, Liettua ja Eesti. Pienillä omistajilla ei ole paljoakaan sanottavaa suuria omistajia vastaan. Yhdysvalloilla on käytännössä veto-oikeus muutoksiin, jotka vaativat peruskirjan muutosta. Suuria muutoksia IMF:n toimintaan ei siis voi tulla ilman Yhdysvaltojen hyväksyntää.

Valuuttarahaston alkuperäinen tehtävä oli kansainvälisen valuuttakurssijärjestelmän vakauttaminen sekä talouden lyhytaikaisten häiriötilojen korjaaminen pääasiassa lainoja myöntämällä. Koko Bretton Woods -järjestelmän keskeisenä tavoitteena oli säilyttää kiinteät valuuttakurssit, joilla vakautta pyrittiin ylläpitämään. IMF:n tehtävänä olikin valvoa valuuttakursseja ja tarjota samalla lyhytaikaisia lainoja maksutasevaikeuksista kärsiville maille. Luotonannolle on tyypillistä, että luoton saaja sitoutuu tiettyyn IMF:n kanssa sovittuun talouspoliittiseen ohjelmaan. Valuuttarahasto säätelee avustamiensa maiden (joita nykyisin ovat pääasiassa kehitysmaat ja entisen itäblokin maat) talouspolitiikkaa hyvinkin voimakkaasti ns. rakennesopeutusohjelmien avulla (Structural Adjustment Programme - SAP).

Avun ehdollistaminen, rakennesopeutusohjelmat ja HIPC
Vaikka voidaan väittää kehitysavun olleen ehdollista jo kylmän sodan aikana, varsinainen ehdollistaminen eli avun sitominen tiettyihin ehtoihin lähti nousuun 1970-luvulla. Öljyn korkeiden hintojen vuoksi kehitysmaat ottivat luottoja yksityisiltä rahoitusmarkkinoilta. Tuolloiset edulliset lainat kuitenkin kuivuivat kasaan ja uusina rahoituslähteinä astuivat esiin Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki. Velkaongelman pahentuessa Valuuttarahasto ryhtyi toteuttamaan rakennesopeutusohjelmia, jotta velkaantuminen saataisiin pysähtymään ja yksityiset luotonantajat uskaltautuisivat takaisin kehitysmaihin.

Rakennesopeutusohjelmissa valtion budjettialijäämää pyritään pienentämään nopeasti. Tämä saavutetaan useimmin julkisia palveluja karsimalla ja painottamalla vientisuuntautuneiden alojen kehitystä. Kansainvälisen valuuttarahaston valta perustuukin juuri sen lainojen antoon ja niiden ehtoihin. Rakennesopeutusohjelmat ovat useimmissa tapauksissa huonontaneet peruspalvelujen, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon, saatavuutta ja näin ollen vaikuttaneet negatiivisimmin tavalliseen kansaan. Vaikka IMF on julkistanut uusia periaateohjelmia läpinäkyvyyden ja avoimuuden lisäämiseksi sen omassa päätöksenteossa, sen toiminta ei edelleenkään juurikaan eroa entisten rakennesopeutusohjemien toteuttamisesta.

Perustellusta kritiikistä huolimatta 1999 IMF esitteli HIPC -aloitteen (HIPC, Highly Indebted Poor Countries = pahasti velkaantuneet köyhät maat), jonka tarkoitus on ratkaista köyhien maiden velkaongelma. Ohjelma on entisestään vahvistanut IMF:n asemaa. HIPC-ohjelman mukaan saadakseen velkahelpotuksia velkaantuneen maan tulee noudattaa rakennesopeuttamisohjelmaa. Vaikka velkahelpotuksia onkin luvassa HIPC-aloitteen myötä entistä enemmän tulevat ne siis vasta entistä tiukemman vyön kiristyksen jälkeen. Ainoa muutos on IMF:n linjan pehmentyminen hiukan: velkahelpotusrahat on suunnattava sosiaalisektoriin; köyhyydentorjuntaan, koulutukseen, terveydenhoitoon jne.

HIPC-ohjelman ehtona oleva IMF:n ESAF-ohjelma (Enhanced Structural Adjustment Facility = laajennettu rakennesopeutusrahasto) nimettiin uudestaan. Sen uudeksi nimeksi tuli PRGF -rahasto (PRGF, Poverty Reduction and Growth Facility = köyhyydenvähentämis- ja talouskasvurahasto). IMF:n lainanannon perustana olevan poliittisen puiteasiakirjan (PFP, Policy Framework Paper) korvasi uusi kehitysmaiden hallitusten valmistelema köyhyyden vähentämisstrategia. (PRSP, Poverty Reduction Strategy Paper).

Köyhyyden vähentäminen on uusi aluevaltaus IMF:lle ja sen toimivuudesta on esitetty skeptisiä mielipiteitä. Lisäksi IMF:n ja Maailmanpankin on ryhdyttävä tiiviimpään yhteistyöhön, mikä puolestaan hämärtää niiden työnjakoa entisestään. IMF:n esittämät ehdot ovat myös turhan tuttuja, se nimittäin esittää keinoksi rakennesopeuttamista. Velkaantuneiden maiden täytyy ottaa kuuden vuoden rakennesopeutuskuuri voidakseen saada velkahelpotuksia. IMF pitää kiinni näistä keinoista siitä huolimatta, että ylivoimainen todistusaineisto kertoo niiden toimimattomuudesta. Valuuttarahasto teki ESAF:ista sisäisen katsauksen vuonna 1997. Katsauksen mukaan lainanottajamaiden todellinen bruttokansantuote kasvoi keskimäärin nolla prosenttia.

Kirsi Salonen

Lähteet:
- Linus Atarah , IMF ja Kehitysmaat - Kansainvälinen valuuttarahasto on joutunut ennennäkemättömän kritiikin kohteeksi. Kepan Raporttisarja 33, 2000 (pdf-tiedosto).
- Kansainvälinen Valuuttarahasto
- Kepa: Maailmanpankki ja IMF
- Sami Lahdensuo: Kehityksen rahavirrat
- Maailmanpankki
- Valtionvarainministeriö: Maailmanpankki
- Valtiovarainministeriö: IMF

Muita linkkejä:
- Jubilee Movement International: Menestyksekkään Jubilee 2000-kampanjan seuraaja.
- Bankwatc on kansalaisjärjestöjen verkosto, joka tarkkailee kansainvälisten rahoituslaitosten toimintaa Itä-Euroopassa.
- Whirledbank: Maailmanpankkia kritisoivien kansalaisjärjestöjen sivut
- The Bank Information Center on kansalaisjärjestö, joka tiedottaa monenkeskisten kehityspankkien toimintaa
- Bretton Woods Project tarkkailee ja pyrkii uudistamaan IMF:ää ja Maailmanpankkia. (Englanniksi.)