Euroopan investointipankki (European Investment bank) perustettiin Euroopan yhteisön Rooman sopimuksen pohjalta vuonna 1958. Alunperin se toimi EEC:n rahoituslaitoksena tarkoituksenaan tukea jäsenmaiden infrastruktuurin kehittämistä ja liittää niiden taloudet paremmin yhteen. EU:n perustamisen jälkeen EIB siirrettiin sen rahoituslaitokseksi.

Vuonna 1994 pankkiin liitettiin Euroopan Investointirahasto (EIF, European Investment Fund), jonka tarkoituksena on rahoittaa ja taata erityisesti pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä niiden lainoja. EU:n pyynnöstä EIB on lisännyt toiminta-alaansa. Nykyään se mm. rahoittaa sodan runteleman Balkanin alueen uudelleenrakennusta, tulevien jäsenmaiden infrastruktuurin kehittämistä ja investointiriskien vakuuttamista Euroopan Kehittämisrahaston (European Development Fund, EDF) ja Euromed-yhteistyön puitteissa (Euromed-yhteistyö on EU:n ja Välimeren maiden yhteistyöelin).

Monipuolistumisen myötä EIB on kasvanut. Se on tällä hetkellä maailman suurin julkinen rahoituslaitos, jonka vuosittainen lainapääoma on noin 36 miljardia euroa. Rahoitus tulee EU:n jäsenmailta ja kansainvälisiltä rahamarkkinoilta. EIB:n luottokelpoisuus on AAA, eli paras mahdollinen. Näin se voi tarjota lainoja halvalla.

Kasvu on synnyttänyt yhden EIB:n suurimmista ongelmista. Pankin toiminta EU:n ulkopuolella ei sisälly alkuperäiseen Rooman sopimukseen eikä sen myöhempiin versioihin. Itse asiassa pankilla ei ole EU:n mandaattia toimia kehitysmaissa, eikä se edes halua sellaista. Tästä johtuen EIB:n toiminta kolmannessa maailmassa ei ole sidottu EU:n kestävän kehityksen periaatteisiin. Pankilla onkin eri kriteerit lainoitukselle EU:n sisällä ja sen ulkopuolella.

EIB:n varsinainen asema EU:ssa on epäselvä. Euroopan Yhteisön (European Community, EC) perussopimuksen artikla 266 määrittää sen autonomiseksi oikeushenkilöksi. Artikla 7 puolestaan luettelee taho, joiden tehtävänä on hoitaa yhteisön tehtäviä. EIB:a ei ole mainittu. Pankki käyttääkin tätä ristiriitaa taitavasti hyväkseen: se ilmoittaa olevansa EU:n alainen toimija tai itsenäinen liikelaitos - miten kulloinkin parhaiten sopii.

EIB on saanut kysenalaista mainetta myös epädemokraattisesta ja salailevasta hallinnostaan. Tällä hetkellä EU:n demokraattisesti valituilla elimillä ei ole minkäänlaista suoraa määräysvaltaa pankin toimiin. Esimerkiksi jos Euroopan Komissio pitää jotain projektia huonona, se saatetaan silti hyväksyä pankin hallituksen toimesta.

Pankkia johtaa nimellisesti valtuusto (Board of Governors), joka koostuu EU:n jäsenmaiden nimittämistä ministereistä. Valtuuston tehtävänä on mm. päättää pankin yleisistä toimintalinjoista, tarvittaessa korottaa pankin pääomaa, hyväksyä EU:n ulkopuoliset toimet ja nimittää muut johtoelimet sekä tilintarkastajisto. Suomen edustajana on Ulla-Maj Wideroos (rkp), toinen valtiovarainministeri. Valtuuston valtaa pienentää erityisesti se, että heillä on vain yksi kokous vuodessa.

Käytännön johtamisen hoitaa hallintoneuvosto (Board of Directors), joka kokoontuu kuukausittain. Sen tehtävänä on mm. varmistaa, että pankki toimii lain ja EU:n periaatteiden mukaan sekä hyväksyä lainat. Hallintoneuvosto koostuu pääjohtajasta (Philippe Maystadt, Belgia), seitsemästä varapääjohtajasta (Sauli Niinistö), 25 jäsenestä (Suomesta mukana on Tytti Noras valtiovarainministeriöstä) sekä 13 varajäsenestä. Hallintoneuvosto valitaan pääjohtajien toimesta kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Pankilla on lisäksi pääjohtajisto (Management Committee), joka koostuu pääjohtajasta ja varapääjohtajista. Heidän tehtävänään on pankin toimien päivittäinen johtaminen. Pääjohtajistoa ei voi erottaa tai rangaista toimikauden aikana.

Osittain kansalaisjärjestöjen painostuksesta EIB julkaisi uuden tiedotuspolitiikkansa vuonna 2002. Sen mukaan pankin tavoitteena on "julkaista informaatiota aina kun mahdollista ja mahdollisimman aikaisessa vaiheessa", ottaen kuitenkin huomioon pankin yhteistyökumppaneiden luottamuksellisuusvaatimukset. "Luottamuksellisuus" on toistaiseksi määrittelemättä. Käytännössä uusi tiedotuspolitiikka sisältää hyvin vähän kansalaisjärjestöjen vaatimuksia. Se ei edelleenkään takaa pääsyä ympäristökysymysten kannalta oleellisiin dokumentteihin, kuten Aarhusin sopimus edellyttää. Myöskään pankin yhteistyökumppanit eivät aina julkaise projektien kannalta tärkeää tietoa.

Vaikka EU pyrkiikin - ainakin nimellisesti - vähentämään köyhyyttä jäsenmaissaan ja edistämään kestävää kehitystä, lainaa EIB pääasiassa taloudellisiin ja teknisiin projekteihin. Useat sen lainoittamat projektit ovat erittäin kyseenalaisia, esimerkkeinä Tsadin-Kamerunin ja Bolivian-Brasilian öljyputket, Sofian lentokentän laajennus, Slovakian rautateiden uudelleenorganisointi ja useat itäisen Euroopan moottoritiehankkeet. Ongelman pääsyynä on todennäköisesti se, ettei EIB katso olevansa kehitys- vaan investointipankki, eikä sillä olekaan EU:n antamaa kehitysmandaattia. Koska EIB:n valvonta ympäristö- ja sosiaalisissa kysymyksissä on varsin heikkoa, se onkin halutumpi lainakumppani kuin esimerkiksi Maailmanpankki. Nähtäväksi jää, pystyykö pankin hieman kasvatettu - mutta edelleenkin alimitoitettu - ympäristöarviointiryhmä parantamaan toimintaansa.

Pankin toimia seurataankin tällä hetkellä tiiviisti kansalaisjärjestöjen toimesta. Maaliskuussa 2003 pidettiin Italian Collevecchiossa kokous, jossa luotiin pohja uudelle kampanjalle, jonka nimeksi tuli "Public Funds for Public Benefit". Kampanjan tarkoituksena on tarkkailla EIB:n toimintaa ja saada se uudistumaan, jotta yllämainitut ongelmat poistuisivat tai ainakin vähenisivät. Mukana on useita eri järjestöjä ympäri Eurooppaa, mm. Maan ystävät.

Mika-Petri Lauronen