kirja-arvostelut

Vandana Shiva:

Taistelu vedestä

Vesivarojen hallinta aiheuttaa jo tällä hetkellä useita konflikteja eri puolilla maailmaa, ja niiden määrän arvellaan lisääntyvän tulevaisuudessa maapallon vesivarojen jakautuessa entisestä epätasaisemmin. Ympäristöaktivisti Vandana Shiva selvittää uusimmassa kirjassaan vesivarojen käytön ja hallinnan yhteyttä ilmastonmuutokseen, väestönkasvuun, ruokaturvaan, yritysvaltaan sekä laajamittaisiin vesirakennusprojekteihin. Oma roolinsa on myös veden asemalla kulttuurisena ja uskonnollisena elementtinä.

Ikävä tosiasia on, että maapallon väestö ja sen myötä juomavedentarve lisääntyy koko ajan, tarvittava ruokamäärä kasvaa ja käyttöön otetaan yhä enemmän maanviljelykseen huonosti sopivaa maata, joka tarvitsee runsaasti kasteluvettä. Ilmastonmuutos aiheuttaa joillakin alueilla kuivuutta, toisaalla rankkasateita ja tulvia. Kauhuskenaarion mukaan ihmiset joutuvat muuttamaan pois kotiseuduiltaan olosuhteiden pakosta, jolloin tietyn alueen vesivaroihin kohdistuva rasite lisääntyy entisestään.

Ihminen vaikuttaa veden luonnolliseen kiertokulkuun: kiihdyttämällä kasvihuoneilmiötä, rakentamalla patoja tai muuttamalla jokien virtauksia. Kiinassa suunnitellaan Kolmen rotkon patoa, jonka hukuttaa alleen yli kymmenen miljoonan ihmisen kodit. Surullisen kuuluisan Aral-järven laskujokien hyödyntäminen puuvillanviljelyksessä on aiheuttanut järven kutistumisen kolmasosaan entisestä koostaan.

Virtausten ohjailu kiristää myös maiden välisiä suhteita esimerkiksi Lähi-idässä, missä Jordan-joen vesi on elintärkeätä Israelin ja Palestiinan lisäksi Jordanialle, Syyrialle, Libanonille ja Länsirannan alueelle. Israel on ohjannut joen vettä omille aavikolla sijaitseville viljelysmailleen vuodesta 1948 lähtien ja joutunut aiheesta kiistoihin naapurivaltioidensa kanssa. Vaikka Jordanin valuma-alueesta vain kolme prosenttia sijaitsee Israelin alueella, joki tyydyttää 60 % maan vesitarpeesta. Palestiinan kylät käyttävät vain kaksi prosenttia kaikesta Israelin vedestä.

Shivan mukaan kaikki vesiongelman osatekijät kytkeytyvät viime kädessä veden omistusoikeuteen: kuuluuko vesi yhteisesti kaikille maapallon asukkaille, yhteisöille, yksittäisille valtioille, maanomistajille vai kenties vesipalveluita tuottaville yksityisyrityksille? Shiva toteaa, että useimpien alkuperäiskansojen parissa vesioikeuksien ja vesitalouden kollektiivisuus varmisti veden säästämisen ja keräämisen luomalla veden käytölle sääntöjä ja rajoituksia.

Globalisaation myötä yhteisöjen valta veteensä on kuitenkin vähentymässä ja yksityinen hyväksikäyttö lisääntymässä. Yksityisyritysten motiivina on maksimoida myyty vesimäärä suhteessa kustannuksiin, ei suinkaan kannustaa vedensäästöön. Kansainväliset organisaatiot, kuten Maailmanpankki, kannustavat kehitysmaita vesihuoltopalvelujen yksityistämiseen vastineeksi myöntämistään lainoista. Shiva mainitsee muutamia esimerkkitapauksia, joissa tällaiset yksityistämiskokeilut ovat päättyneet veden hinnan monikertaiseen nousuun, ja tuomitsee tällä perusteella täysin yksityisen sektorin osallistumisen vesihuoltoon. En ole Shivan kanssa tästä aivan samaa mieltä, sillä kansainvälisessä ja kotimaisessa vesihuollon tutkimuksessa on myös esitetty tuloksia, joiden mukaan vesihuollon tukitoimintojen ulkoistamisella saavutetaan kustannussäästöjä huonontamatta varsinaisten vesipalvelujen laatua.

Shiva ei juuri näe positiivisia puolia länsimaisessa talousjärjestelmässä. Hänen lähtökohtanaan on, että vesivarojen hallinta kehitysmaissa hipoi perinteisin menetelmin hoidettuna täydellisyyttä: kaikki kunnioittivat toistensa oikeuksia toimien harmonisessa yhteistyössä, eikä vedestä ollut pulaa. Sitten markkinatalouden jumalaa kumartavat länsimaat astuivat peliin ja tuhosivat toimivat järjestelmät, minkä seurauksena oli kuivuutta, nälänhätää ja kuolemaa. Paradoksaalista kyllä, kirjan alussa Shiva vastustaa ”me vastaan ne” –ajattelutapaa, mutta rikkaiden ja köyhien maiden vastakkainasettelu on kuitenkin yksi kirjan kantavista teemoista. Shivan roistovaltioretoriikka on myös hämmästyttävän samanlaista kuin hänen halveksumansa maailmanpoliisivaltion johtajan.

Kirja lunastaa kuitenkin paikkansa vesipulaa käsittelevien teoksien joukossa, sillä 150 pieneen sivuun on mahdutettu vesiongelman olennaisimmat osa-alueet. Shiva on selkeästi perehtynyt aiheeseensa huolellisella pohjatyöllä, ja jokaisen tosiasiana esitetyn tiedon kohdalle on selkeästi merkitty lähdeviite. Aihepiiriin jo perehtynyt lukija jää ehkä kaipaamaan syvällisempää pohdintaa ja Shivan omien väitteiden tarkempaa perustelua.

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että kirjan päätarkoituksena on herättää nykyistä laajempaa keskustelua, ja tähän tarvitaan aina tietyssä määrin yksinkertaistusta ja provokaatiota. Shivan soisi onnistuvan tavoitteessaan, sillä aihe on meille kaikille elintärkeä perusoikeus, riittävä määrä puhdasta ja juomakelpoista vettä. Vesipula on suurimpia maapallon tulevaisuutta uhkaavia ongelmia, jonka ratkaisemisen tärkeys on lähes ainoa asia, josta kiistan osapuolet ovat samaa mieltä. Pohjavedessä kylpevien suomalaisten on usein vaikea ymmärtää asian vakavuutta, mutta vesipula todella on niin yhteiskunnallinen, ekologinen, poliittinen kuin taloudellinenkin ongelma.

Eija Vinnari

Vandana Shiva: Taistelu vedestä. Tampere, Vastapaino 2003. 149 s.