kirja-arvostelut

Joseph E. Stiglitz:

Globalisation and its discontents

Taloustieteen vuoden 2001 nobelisti, nykyinen Columbian yliopiston kansantaloustieteen professori Joseph E. Stiglitz on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan globaalin talouspolitiikan aitiopaikoilla. Kolmannen maailman kasvua ja kehitystä laajalti tutkinut Stiglitz toimi 1990-luvulla Clintonin hallituksen Taloudellisten neuvonantajien valtuuston puheenjohtajana ja Maailmanpankin pääekonomistina. Seitsemän palvelusvuotensa aikana Stiglitz ehti seurata lähietäisyydeltä muun muassa Aasian talouskriisiä, entisten neuvostotasavaltojen talousjärjestelmän vaihtumista ja useiden kehitysohjelmien toimeenpanoa. Hän ryhtyi tehtäväänsä optimistisena, mutta huomasi pian, että suurille laitoksille rahoitusmaailman etu oli kehitysmaiden etua tärkeämpi.

Omien sanojensa mukaan Stiglitz kirjoitti teoksen, koska hän näki, kuinka hirvittäviä seurauksia globalisaatiosta saattaa aiheutua kehitysmaille. Hän ei kuitenkaan tuomitse globalisaatiota sinänsä vaan lähinnä sen toteuttamistapoja.

Kirjassaan Stglitz valottaa kansainvälisten rahoituslaitosten historiaa Bretton Woodsissa pidetystä YK:n Raha- ja talouskonferenssista lähtien, mutta pääpaino on kansainvälisellä valuuttarahastolla IMF:llä. 1930-luvun laman aikana oli huomattu, että teorioista poiketen markkinat eivät aina toimi täydellisesti ja valtiovallan on tarpeellista puuttua niiden toimintaan. Konferenssin tuloksena syntyi kaksi uutta rahoituslaitosta: Maailmanpankin tehtäväksi määriteltiin varojen myöntäminen jälleenrakennus- ja kehitystarkoituksiin. IMF perustettiin takaamaan maailmantaloudellinen vakaus kannustamalla ongelmaisia valtioita ekspansiivisempaan talouspolitiikkaan ja myöntämällä niille lainoja kokonaiskysynnän kasvattamiseksi.

Vuosien kuluessa IMF on kuitenkin muuttunut markkinatalouden ylivoimaisuuden kritiikittömäksi kannattajaksi. Alun perin tukea saavia maita kehotettiin lisäämään menoja, vähentämään veroja ja laskemaan korkoja. Nykyisin varoja myönnetään ainoastaan maille, jotka sitoutuvat vähentämään kassavajetta sekä nostamaan veroja ja korkoja eli toimimaan täysin alkuperäisen ajatusmallin vastaisesti. IMF tarjoaa joka vaivaan samoja lääkkeitä: kurinalaista taloutta, yksityistämistä ja markkinoiden vapauttamista. Stiglitzin mielestä neuvot ovat jossain määrin toimivia mutta niiden seurauksia ei ole vaivauduttu miettimään. Jokainen maa on yritetty puristaa samaan muottiin mahdollisimman nopeasti, jolloin seurauksena on useimmiten ollut vielä kurjempi taloudellinen tilanne. Stiglitz tukee päätelmiään runsailla esimerkeillä, joista laajimmin käsitellään Itä-Aasian talouskriisiä ja entisten neuvostotasavaltojen siirtymistä kapitalismiin.

IMF:n apua tarvitaan useimmiten silloin, kun valtio on todella huonossa tilanteessa ja rahaston on helppo sanella avun ehdot. Kehitys- ja siirtymätalousmaat ovat usein olleet epäluuloisia tuen edellytyksenä olevia toimenpiteitä kohtaan, mutta pelko rahoituksen loppumisesta on estänyt niitä arvostelemasta laitosta julkisesti. IMF:n merkittävän aseman ansiosta sen antamat lausunnot vaikuttavat myös muiden rahoituslaitosten avustuspäätöksiin.

IMF:n avustusohjelmien ulkopuolelle jääneet maat ovat kuitenkin selvinneet taloudellisista ongelmistaan paremmin kuin avustusta saaneet valtiot. Esimerkkinä Stiglitz mainitsee Kiinan ja Malesian, jotka selviytyivät Itä-Aasian talouskriisistä nopeammin kuin IMF:n tuella epäonnistuneet naapurinsa. Malesia vastasi kriisiin kiinnittämällä valuuttansa dollariin, leikkaamalla korkoja ja määräämällä pääomarajoituksia. Vastustajat ennustivat, että toimenpiteiden seurauksena ulkomaiset sijoittajat pelästyisivät ja osakekurssit romahtaisivat, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Pääomarajoitteiden ansiosta Malesian korkotaso pysyi alhaisempana, jolloin vähemmän yrityksiä joutui konkurssiin ja valtio selvisi vähemmällä lainanotolla.

Stiglitzin mukaan IMF:n epäonnistumiset johtuvat osittain siitä, että sen kohtaamat ongelmat ja maailman tilanne ovat monimutkaisia ja päätöksiä täytyy tehdä nopeasti. Suurin syy hänen mielestään kuitenkin on, että rahasto ajaa epävirallisesti enemmän rajoitusmarkkinoiden kuin kehitys- ja siirtymätalousmaiden etuja. Rahaston tärkeimmät henkilöille työ on vain välivaihe rahoitusmaailman tehtävien välissä. Stiglitzin mukaan on olemassa myös mahdollisuus, että IMF todellakin uskoo tekevänsä parhaansa köyhien auttamiseksi. Rahaston johto uskoo niin vahvasti markkinaliberalisaation positiiviseen vaikutukseen, ettei se suostu kuuntelemaan vastakkaisia mielipiteitä. He uskovat myös hyvinvoinnin pisarointivaikutukseen, jossa köyhimmät hyötyisivät jonkin ajan kuluttua rikkaammille annetusta tuesta.

Asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu teos on ilmestymisensä jälkeen herättänyt huomiota ja voimakkaita vastareaktioita muun muassa The Economist -lehdessä. Teoksen tarkoituksena on ollut toimia keskustelun herättäjänä ja tässä tehtävässään se onkin onnistunut varsin hyvin. Stiglitz ei kumartele kansainvälisiä instituutioita vaan tuo vastakkaiset näkemyksensä selkeästi. Nobelistin ja professorin auktoriteetti on valjastettu hyvään tarkoitukseen, kansainvälisten rahoitustoiminnan vähemmän tunnetun puolen julkituomiseen ja parannusehdotusten tekemiseen. Teos soveltuu erinomaisesti globalisaatioon liittyvien ilmiöiden talousteoreettisesta perustasta kiinnostuneille.

Eija Vinnari

Joseph E. Stiglitz: Globalization and its discontents New York, W.W. Norton & Co, 2002. 192 s.